Elämä on laiffii – tuumailuja hyväksymisestä

Julkaistu Hidasta elämää -sivustolla 14.10.2015

Muistan kirkkaasti elämääni muuttaneen hetken yli kymmenen vuoden takaa. Nousin rappukäytävässä portaikon ensimmäiselle askelmalle, katsoin hämärässä pehmeästi levittyvää valoa, nostin kauppakassejani ja ajattelin: ”vaikka mulla on paha olo, se ei tarkoita, että olen paha tai huono”.

Tuon oivalluksen jälkeen elämäni on ollut tietoisesti sen tarkastelemista, mitä on rakastaa ja hyväksyä itseäni. Uskon, että pohjimmiltaan jokaisella on pyrkimys tasapainoon: sisäsyntyiseen rauhan tilaan. Paha olo kertoo, että jokin meissä ei ole yhteydessä tähän tilaan. Se osoittaa, mikä estää rakastamasta itseämme. Ja samaan aikaan, koska ihmisen elämä on ihmisen elämää kaikkinensa ja sisältää myös pahaa oloa, voin kokea hyväksyntää ja myötätuntoa myös pahaa oloani kohtaan. Yksinkertaista, paradoksaalista ja haastavinta, mitä tiedän.

En usko mihinkään paremmaksi ihmiseksi tulemiseen. En usko, että meissä on puolia, jotka pitää voittaa, parantaa tai sammuttaa. En usko mihinkään pyrkimiseen. Ihmisen tapa vain on pyrkiä ja etsiä, koska tunnemme intuitiivisesti, että jokin kutsuu meitä. Mielen on ehkä vaikea ymmärtää sitä, että kaikki on jo meissä. Tässä epätäydellisessä tomumajassamme (tai temppelissämme!) voimme vain vastaanottaa hyväksymisen tilan.

Hyväksyminen ei  johda passiivisuuteen, vaan on dynaamista. Hyväksyminen ei ole myöntymisen synonyymi. Hyväksyessämme avaudumme myös muutokselle, joka johtaa syvempään tasapainon tilaan. Hyväksyvässä tilassa teemme valintoja, rohkeitakin, joissa kunnioitamme itseämme. Lähdemme epäterveestä suhteesta. Uskallamme tutkia, voimmeko hyvin siinä, mitä teemme. Uskallamme tutustua eri puoliin itsessämme, toteuttaa potentiaalejamme. Uskallamme kohdata oman totuutemme ja toimia sen mukaan. Uskallamme kyseenalaistaa, mihin uskomme, mitä tiedämme, tai mitä luulemme olevamme. Uskallamme sanoa ei, olla tylyjäkin.

Uskon tietoisuuteen. Siihen, että voimme nähdä yhä selkeämmin ja vastuullisemmin, kuinka oma rakkautemme, tai se, mitä emme vielä itsessämme hyväksy, ilmenee todellisuutemme kautta.

Tämä yksinkertaistaminen voi raivostuttaa.  Olen niin monesti kokenut olevani hukassa ja yksinäinen monimutkaisten asioiden äärellä. Saamatta lohtua ajatuksesta, ettei tietoisuuteni ole keskittyneenä ydinolemukseeni. Ketä kiinnostaa hukassa tai hädässä ollessaan kuulla olevansa sivussa itsestään? Ajattelen, että hyväksyminen on prosessi. Ja uskon, että tarvitsemme myös rakastavia ja hyväksyviä peilejä, toisia ihmisiä, jotka auttavat meitä suhtautumaan itseemme rakastavasti. Ymmärrän, että suhtaudun elämään täysin omista lähtökohdistani, niin kuin meistä jokainen. Varsinkin, jos olemme kohdanneet rakkaudettomuutta tai valtavia haasteita, voi hyväksyminen tuntua liikaa pyydetyltä.

Jos suhtautuu elämään niin, että se on sielun evoluution reissua, arvokasta juuri sellaisenaan, alkaa hakeutua yhteyteen itsensä kanssa, syvällä kutsuvaan tasapainon tilaan. Moni meistä kaipaa jotain: tiedämme sisimmässämme, että on jotakin enemmän, kuin tämä ihmisen elämämme kaikkine inhimillisyyksineen. Kenties jokainen kokemus kysyy: hyväksynkö itseni tässä kokemuksessa? Hyväksynkö, että näen ja koen myös pimeyttä itsessäni ja elämässä? Voinko katsoa laajemmasta perspektiivistä, ja siten kokea itseni laajemmin?

Mistä itsensä hyväksyminen alkaa? Mielestäni halusta nähdä, että elämälläni on merkitystä, koska elän. Sen huomaamisesta, että hyväksyminen ei ole tekemistä, hallitsemista eikä pyrkimistä. Se on olemista ja antautumista. Autenttisen tasapainotilani sallimista. Tähän hetkeen, tähän ihmisyyteeni. Rakkaus itseä kohtaan ei ole pelkkää ilovalokiitosta, vaan hyväksymisen prosessi voi sisältää surua, pettymystä ja vihaa. Uskon, että hyväksyminen on kykyä olla myös ristiriitojen kanssa. Se on rohkeutta rakastaa itseään ehdoitta.

Jokin meissä niin herkästi venkoilee hyväksymistä vastaan. Ehkä koemme, ettemme ole syvän rauhan tunteen arvoisia? Tai että ydinolemuksemme on liian haavoittuvainen tähän epätäydelliseen todellisuuteen? Ehkä meidän on vaikea hyväksyä, että saamme juuri nyt kokea rauhaa, ihan tällaisenaan. Ilman, että meidän tarvitsee tehdä mitään, muuttaa mitään. Siksi yritämme olla jotakin: rakastavampia, valoisampia, fiksumpia, parempia, viisaampia (tai ihan mitä tahansa ominaisuuksia) – eli hyväksyttävämpiä – joko toisten, tai omissa silmissämme. Ja edelleen: jos hyväksymisen prosessi sisältää ei-hyväksyvässä tilassa olemisen, voinko olla senkin kanssa sinut?

Juuri nyt, tässä hetkessä, rakkaus ehkä onkin sitä, että suon itseni olla kaikkeuteni.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s