Himmaa vähän. Not!

Julkaistu Hidasta elämää -sivustolla 15.12.2015

Minulla on mahtava aamun hetki. Sohvaltani katselen, kuinka tämän pimeimmän ajan aurinko säteilee kultaisesti maisemaan. Tunnen olemisen riemua. Täältä ihanuudestani käsin haluan ilmaista jotakin.

Ja sitten.

Kuulen, kuinka sisälläni puhuu joku toinen. Hän toivoisi, että olisin hiljaa. Haluaisi, että minulla olisi peiton alle hakeutuva, inspiroimaton olo. Hän ei ole lainkaan vakuuttunut siitä, että olen sanomassa mitään sanomisen arvoista. Hän on se, joka sai minut illanistujaisten jälkeen pohtimaan teinkö jotain väärin. Viihtyivätkö vieraat? Puhuinko liian raskaista asioista?

Näin tämä toinen saapuu: nautin olostani. Jaan ajatuksiani ja kerron kipeistä tunnoistani. Avaan sydäntäni, innostun niin, että käteni kuumenevat ja energia kohoaa. Haaveilen, suunnittelen, sovin ja edistän. Luon jotakin, jossa sisimpäni on läsnä, herkkänä ja avoimena.

Ja samassa hän on täällä. Nostaa palan kurkkuun, kiristää päänahkaa, tiukentaa niskalihakset. Pysäyttää sanat matkallaan, ilmaantuu hämmennyksenä ja epämääräisenä olona. Joskus hän tekee itsensä tiettäväksi toisen ihmisen hahmossa. Antaa ymmärtää toisen sanoin tai teoin, suoraan tai epäsuorasti, että todella olen tehnyt jotakin väärin.

Tämä haamu on se, joka on saanut minut tuntemaan, että aina pitäisi tehdä enemmän ja paremmin. Saanut levottomana nousemaan rakkaani vierestä ihanan hetken jälkeen sen sijaan, että olisin jäänyt lepäämään hänen lähelleen. Estänyt ilmaisemasta, mitä todella ajattelen tai haluan. Saanut kuuntelemaan toisia enemmän kuin omaa intuitiotani. Vienyt etäämmälle taitojeni tai unelmieni ääreltä. Haamuni pyrkii tekemään minusta vähemmän näkyvän ja kuuluvan, jotta kellekään ei tulisi epämukava olo. Hänen vuokseen olen yrittänyt kovasti ennakoida elämän tulevia tapahtumia, jotta olisin niihin sitten valmis ja osaisin toimia oikein.

Aiemmin en tunnistanut tämän varjon lymyilevän nurkissani, ja siksi se on pitänyt vain enemmän meteliä itsestään. Se on saanut minut toimimaan rajattomasti, itsetuhoisesti tai pakkomielteisesti. Sähläämiseni herättämänä tunne on saanut nimen ja näennäisesti myös syyn – vaikka todellisuudessa tunne on ollut minussa jo valmiina, mutta tiedostamattomana. Nykyään, kun fiilikseni romahtaa, pysähdyn. En lähde lenkille, katso salaliittoteoriavideoita, syö litraa jätskiä, siivoa tai soita kellekään. Istun tässä ja hengitän. En puske vastaan, kun kehossa tuntuu kipua.

Häpeä pienentää, lannistaa ja pidättelee, koska uskomme – yleensä tiedostamattamme – ettemme ole riittäviä ja rakastettavia juuri tällaisena. Näine lahjoinemme ja inhimillisyyksinemme. Häpeä syntyy, kun koemme, että meitä ei nähdä – kun perusolemuksemme tulee torjutuksi. Ellei meillä ole mahdollisuutta käsitellä torjutuksi tulemisen surua, opimme kiertämään sen. Sanoisin, että myös itsensä kehittämisen halulla on tekemistä häpeän kanssa. Haluamme voida paremmin, koska meillä on kipua. (Täysin ymmärrettävää! Emmehän kenties muuten alkaisi tutustua itseemme). Mutta sen sijaan, että pysähtyisimme ydinhaavamme äärelle, lähdemme tavoittelemaan jotain. Paradoksi on siinä, että etsimme sitä, mikä on koko ajan olemassa meissä. Löytämiseen ei tarvita vippaskonsteja, vaan turvaa olla kipumme äärellä, eli usein myös toisten apua.

Hassua kyllä, häpeään liittyy pelko nähdyksi tulemisesta. Pelko siitä, että toinen tajuaa, että eihän minua voi rakastaa tai hyväksyä. Tässä pelossa hakeudumme pois yhteydestä itseemme ja toisiin. Asetumme eriarvoiseen asemaan, arvostelemme, vetäydymme. Suostumme epäreiluuksiin ja huonoon kohteluun. Olemme epäsuoria, epärehellisiäkin. Jauhamme mennyttä mielessämme ja annamme sen määrittää sitä, mitä nyt on. Törmäämme uudestaan ja uudestaan samoihin seiniin työssä tai ihmissuhteissa. Annamme toisten luulla ja tuntea, että nämä ovat tehneet tai sanoneet jotakin väärin, koska meissä syntyy kipua.

Tiedän lähes satavarmuudella, että häpeäni nousee esiin aina, kun tapahtuu jotain mahtavaa. Häpeä kysyy, oletko mielestäsi todellakin tämän ihanuuden arvoinen. Olen alkanut kääntää tätä tuttua, mutta viekkaan alitajuisesti esiin nousevaa kysymystä muotoon ”pystynkö avautumaan näin suurelle rakkaudelle?” Eli kohtaamaan myös sen kivun ja ahdistuksen, joka minussa syntyy häpeän kirratessa iloa vasten. Häpeä ilmaantuu kehiin usein silloinkin, kun tapahtuu jotain kamalaa. Se ilmoittaa alitajuntaani, että tämä kokemus on todistus arvottomuudestani. Lopulta kykenen yleensä tietoisesti kysymään itseltäni, voisinko hyväksyä myös tämän riittämättömyyden tunteeni. Silloin kokemusta ei tarvitse enää laukata karkuun, vaan se muuttuu osaksi matkaani, viisaudeksikin.

Kun istumme tässä sohvalla rauhassa ja kiirehtimättä, Haamuni ja Minä, käsitän, että valoni tarvitsee tätä varjoa. Haamuni vieressä myötätunto itseäni kohtaan tulee näkyväksi ja todeksi.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s