Ihanasti menee, mutta menköön!

Julkaistu Hidasta elämää -sivustolla 2.3.2016

Olen ihanalla matkalla paratiisisaarella, ja muutenkin menee tosi hyvin. On rakkautta, terveyttä ja elämän syvää iloa. Viime aikoina, kun joku on kysynyt mitä kuuluu, olen saattanut kertoa lähteväni unelmareissulle ja lisätä heti perään muka itseironisesti: ”työtön reissaa”. Olen saman tien alkanut pyytää anteeksi sitä, että koen juuri nyt asioita, jotka ovat minulle tosi merkityksellisiä. Pelkään, että toinen tuntee olonsa vähäisemmäksi jos alan hehkuttaa asioitani.

Olen kokenut, että kateus sekä minussa että toisissa naamioituu usein kriittisyydeksi, ylimielisyydeksi, kilpailuhengeksi tai pois työntämiseksi. Monesti nämä tapahtuvat hienovaraisesti ja ehkä huomaamattamme, mutta johtavat samaan lopputulemaan: erillisyyteen. Happamuus toisen hyvästä eristää minut yhteydestä omaan sydämeeni ja toisiin. Kateus, vaikka sisältää usein inspiraatiota ja ihailuakin, on tyytymätöntä vaatimusta tai ainakin luottamuksen puutetta elämää kohtaan. Siihen liittyy voimakkaasti egon näkemys siitä, miten elämän ja asioiden pitäisi olla. Mieli näkee uhkia ja rajoitteita vaikka sydän  ymmärtää, että elämä on mysteeri jossa voi tapahtua mitä vain. Kateuden kourissa unohtuu, että kaikilla meillä on – näyttää elämämme ulospäin miltä tahansa – omat surumme, mutta myös ainutlaatuinen polkumme.

Tunnen itse kateutta erityisesti, jos joku toteuttaa sellaista, mistä minä haaveilen. Olen ollut kateellinen rakkaudesta, rohkeudesta, seikkailuista, saavutuksista, materiaalisesta vauraudesta ja oman lahjakkuuden toteuttamisesta. Varsin kateellinen olen ollut ihmisille joiden elämä näyttää olleen siinä määrin sutjakkaa, että he helposti uskaltavat ajatella isosti. Kateuteni syövereissä alan verrata itseäni toiseen ja märehtiä kaikissa niissä syissä miksi en ole saanut tai tulevaisuudessa kenties voi kokea sitä, mitä tämä toinen nyt toteuttaa. Asetun sisäisesti kilpailu-asemaan ikään kuin meitä olisi vain yksi joka voi elää unelmiaan. Olen tuntenut kateutta koska en ole aina kokenut toteuttavani itseäni täysillä. Olen pelännyt, etten koskaan kenties voikaan.

Ajattelen, että kaikki vaikeat tunteet ovat ovi syvemmälle itseemme ja elämään. Kun ne jäävät vain mielen tasolle egon moottoria pyörittämään, ne tuottavat kyllä draamaa, mutta eivät vie juuri minnekään. Kun todella uskallamme antautua vaikean tunteen sisälle meissä alkaa tapahtua eteenpäin vievää transformaatiota. Herkästi tuomitsemme haastavat fiiliksemme tai yritämme päästä niistä eroon. Niitä voisi myös tutkia uteliaasti ja arvostelematta. Ehkä uskaltaisimme myös puhua hankalista tunteista enemmän, ellemme itse tuomitsisi niitä jo kalkkiviivoille tai naamioisi joksikin muuksi. Esteenä on yleensä juuri se, ettemme halua, että meistä tuntuu pahalta, emmekä haluaisi ajatella inhottavia ajatuksiakaan. En ole erityisen ylpeä (enkä erityisen pahoillanikaan) kateuden tunteistani, mutta havaitsen, että antautuessani siihen haavoittuvuuteen etten ole ”täydellinen”  vaan keittelen sisäisyyksissäni kaikenlaisia myrkkyseoksiakin, avautuu kokemukselleni uusi, avarampi maisema.

Kateus, kuten muutkin haastavat tunteet, on valtava voima joka käynnistää koneeni. Kun annan itseni tutkia, mikä on se ydinasia tai tunne toisen kokemuksessa, jota itse koen jollain tapaa juuri nyt olevani vailla, asemoitumiseni muuttuu. Kateuden kohteella on jotakin annettavaa kateelliselle, jotakin sisäisyyttä sytyttävää. Saan itseni liikkeelle, kurkottelemaan omia tähtiäni, kun näen toisen tekevän niin. Ei minua eikä ketään toistakaan palvele, että kukaan himmailee liekkiään, rakastaa tai säkenöi vähemmän kuin mahdollista. Ei ole totta, että vain muutamalle riittää – uskon, että se runsaus, mitä todella kaipaamme, on ääretöntä. Luulen, että pohjimmiltaan kateuden myrtsiyden ytimessä on tulkinta siitä mitä kateuden kohde tuntee kokiessaan sitä mistä olemme kateellisia. Ajattelemme kenties, että tuo toinen on jotenkin lähempänä jotakin sellaista mistä itse haaveilemme.

Uskon, että se mitä pohjimmiltaan aina tavoittelemme ja haemme on rakkaus – hyväksyvä yhteys itseemme ja polkuumme, ja sen jakaminen. Se on mahdollista meille kaikille joiden perustarpeet on tyydytetty. Kun annan itseni olla niissä tuntemuksissa joissa olen, laskeudun mielen pörinästä kehooni. Avaudun katsomaan kaikkea sitä hyvää, pientä ja suurta, arkista ja ihmeellistä, jota olen saanut vastaanottaa. Mieleni vaatimukset vaimenevat, kun uskaltaudun siihen mihin elämä ja sieluni on minut nyt tuonut. (Vaikeissa kokemuksissa se on yleensä haastavaa ja monimutkainen prosessi, mutta mahdollista). Yhteydessä eläminen ei tarkoita, että kaikki tuntuu koko ajan mahtavalta. Se tarkoittaa, että minun on mahdollista käydä rehellisesti läpi myös vaikeita tunteitani, jolloin en jämähdä niiden määritettäväksi.

Jopa nyt, paratiisisaarellani, olen tuntenut kateuden kaikuja. Sitten muistan, että hei, tässähän Minä Olen. Ihmeellistä. Ja juuri nyt olen tosi kiitollinen paitsi tropiikista ja kaikesta elämäni ihanasta, myös kaikista kateuksistani, jotka koskaan ovat liekkiäni herätelleet. Ne aina kysyvät, olenko valmis ottamaan vastuun siitä, että elän omaa elämääni täysin siemauksin, juuri nyt.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s