Haloo, universumi

snapseed-08Teksti julkaistu myös Hidasta elämää -sivustolla 27.4.2016

Minulla on keittiön kaapin ovessa sydämellä ympäröityjä lippulappusia joihin olen kirjaillut unelmiani. Ne julistavat, että olen vastuussa hyvinvoinnistani ja minulla on vapaus elää itseni näköisesti. Unelmoiminen on parhaimmillaan inspiroitunutta ja intuitiivista yhteyttä ajattomaan ytimeeni. Suunnan ottamista. Taustalla on ajatus siitä, että asiat eivät vain tapahdu meille vaan luomme todellisuutemme yhdessä universumin kanssa. Tai tarkemmin:olemme sisimmältämme samaa kuin kaikkeus ja todellisuutemme ilmentää suhdettamme siihen. Luominen ei ole mielen kautta tapahtuva teko vaan tietoisuuden ilmentymä – vedämme puoleemme sitä, mitä olemme.

Aiemmin, kun elämässäni oli shittiä ajattelin, että olen surkea luoja ja yhteyteni universumiin jotenkin katki. Syytin itseäni siitä, että sydäntä rusensi ja haastetta pukkasi. Tajunnan reunoilla kupli tunne, etten liene enemmän arvoinen. Joku tuumii, että vaikeudet ovat merkki siitä, että universumi on kääntänyt selkänsä, minä näin kärvistelyni jonkinlaisena rikkinäisyytenä.

Luomisen luonteen ymmärrykseni laajeni, kun eräässä mahtavassa terapiasessiossa näkösälleni oli ilmaantunut valtava määrä tiedostamatonta häpeää. Tunne nousi myös kehooni selkäsäryksi ja makasin akupunktiossa. Tajusin, ettemme monesti tiedä, mitä kaikkea tietoisuudessamme eli psyykessämme ja suhteessa itseemme ja maailmaan tapahtuu. Puhutaan uskomuksista, jotka estävät meitä vastaanottamasta sitä mitä haluamme. Uskomukset ovat sen kiteymiä, miten olemme oppineet suhtautumaan elämään.

Neulatuin säärin pötkötellessäni oivalsin miten olin vetänyt puoleeni tietynlaisen elämäntavan jossa  koin usein uupumusta ja harvemmin totaalista sydämeni toteuttamisen riemua. Halusin aina eheytyä ja työstin itseäni lukemalla, prosessoimalla, hoidoissa ja terapioissa. (Tässä yhteydessä tarkastelun kohteena on motiivini, ei itse toiminta.) Nojauduin toisten näkemyksiin sieluni tilasta. Työelämässä puursin kilttinä jotta joku joskus huomaisi kykyni ja sitten pääsisin tekemään mitä haluaisin. Koko ”tietoinen luomisprosessini” oli aiemmin alisteinen tälle tiedostamattomalle, sisäiselle kuviolleni, jossa minun piti aina nähdä valtavasti vaivaa kaiken eteen. Taustalla vaikutti sama rikkinäisyyden tai keskeneräisyyden illuusioni – siis häpeäni. Saatoin vastaanottaa todellisuuteeni lähinnä sellaista, mikä tuohon kuvioon sopi. Vasta kun minä muutuin, se mistä unelmoin mahdollistui.

Väitän, että toisinaan aarrekarttojamme puuhatessamme emme ole yhteydessä sieluumme, vaan jämähtäneisiin käsityksiimme elämästä ja minuudestamme. Uskomusten alla on jotakin vielä syvempää: rakkaus tai rakkaudettomuus itseämme kohtaan. Tätä todellisuutemme ilmentää meille uskollisesti. Totta kai haluamme voida hyvin ja mieli ohjaa sinne. Mutta mitä jos sisäisyydessäni on tiedostamatonta itseni hylkäämistä? Omalla kohdallani tajusin, että esimerkiksi parisuhdefantasiani oli syntynyt niinä aikoina, kun olin jäänyt vaille huomiota, turvaa ja ehdotonta rakkautta jota silloin olisin tarvinnut. Parisuhde-unelmani oli syntynyt, ei pelkästä iloisesta intuitiosta vaan myös kivusta ja pelosta.

Elämä on huolehtinut siitä, että olen päässyt tutkimaan käsityksiäni rakkaudesta todellisen rakkauden äärellä. Kun pääsin kipuuni kiinni aikuisena aloin huomata, ettei rakkauden tarvitse näyttää samalta kuin visioissani. Että kysymys on kokemuksesta, ei siitä, minkälaisessa paketissa asiat elämäämme saapuvat.

Pointtini on tämä: voimme olla auki muutokselle, joka kivuliaallakin tavalla mahdollistaa, että unelmamme toteutuvat. Meistä kuoriutuu näkyville se, mikä estää meitä kokemasta toivomaamme. Se voi sattua, mutta olisi mahtavaa jos silloin muistaisimme, että olemme matkalla kohti suurempaa rakkautta, emme loppuasetelmassa. Tai sitten vastustamme tätä prosessia pitämällä kiinni aarrekarttojemme näkymistä. Roikumme uskomuksessa ettemme voi olla onnellisia koska sitä tai tätä.

Se, mihin ja miten katseemme kiinnittyy, voimistuu. Siksi elämämme ilmentää myös sitä, mistä yritämme päästä eroon. Luonnollisestikaan emme haluaisi lisää vaikeuksia. Mutta pyrkiessämme rajaamaan ulos jotakin elämän kokonaisuuteen kuuluvaa, aitaamme pois myös sitä, mitä tahtoisimme kokea. Elämä saapuu sellaisenaan, eikä murheen alhosta nousemiseen ole mitään pikavippejä. Mutta voisimmeko vaikeuksissammekin vaikka toisen avulla, sentti kerrallaan, keskittyä siihen mikä juuri nyt jeesaisi? Se on rakkautta.

Voisimmeko ajatella, että elämän aikeet ovat pohjimmiltaan hyvät? Että haasteet eivät ole olemassa siksi, ettemme ansaitsisi enempää vaan jotta löytäisimme kykymme rakastaa syvemmin? Että kärvistely ei ole ole ihanuuden este vaan väylä? 

Myötätunto auttaa meitä lopulta näkemään miksi todellisuutemme on sellaista kuin on. Mitä uteliaampi ja hyväksyvämpi olen, sitä tietoisemmaksi tulen. Elämä tiedustelee haasteiden kautta myös, syytänkö jotakin ulkopuolellani olevaa. Tähän vastaaminen pyytää joskus ihan tajuttomasti rohkeutta katsoa (elämän) peiliin. Unelmien vastaanottaminen kysyy luottamusta ja antautumista – uhrittomuutta. Voi myös puhua luopumisesta. Mitä vähemmän tietoisuuteni on suuntautunut tuomitsemaan todellisuutta ja itseäni, sitä voimallisemmin olen yhteydessä ytimeeni. Jumaluuteen, sieluuni, universumiin, rakkauteen – miksi sitä haluaakin kutsua. Paradoksaalista kyllä, mitä vähemmän yritän puskea jotakin omaa agendaani elämän suhteen, sitä enemmän kaikkea ihmeellistä ilmaantuu.

Keittiöni unelmaseinällä on paljon tunteita kuvaavia sanoja. Syvät fiilikset ovat kirkkaammin yhteydessä sydämen inspiraatioon ja rajattomiin mahdollisuuksiin kuin mieleni tai egoni, jolla on aina tuhat pelkojen varjostamaa näkemystä siitä millaista ”hyvä elämä” olisi. Tutkin millaiset yllättävätkin asiat saavat minut tuntemaan enemmän haluamiani fiiliksiä. Koska yksikään reissu, rahamäärä, parisuhde tai tajunnanräjäyttävä projekti ei kuitenkaan tuo minulle sitä, mitä eniten haluan kokea: syvää rakkautta itseäni ja elämää kohtaan no matter what. Meidän on kuitenkin suostuttava kaikkiin tunteisiimme jotta elämä virtaisi. Silloin toteutamme itse hyvää itseämme kohtaan. Emme antaudu koska meiltä puuttuu ja haluaisimme jotakin vaan siksi, että näemme mitä meillä jo on: tämä maaginen, traaginen, koettelevainen, huikaiseva kokemus – Elämä.

Universumi vastaa:

Ai, moi rakkausreissulainen! No lisää rakkausasioita sit sulle? Tulee.

Luovasti sinun,

U.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s