Valta vai johtajuus?

IMG_2298

Uskon, että ehdollistumisemme ajatukselle siitä, että meitä pitää hallita tai että itse voimme hallita jotakin ulkopuolellamme, on tarpeeton. Toisin sanoen, emme tarvitse valtaa.

Mitä on valta? Se on syvä uskomus siitä, että on jotakin ylempänä ja alempana. Jotakin eri arvoista kaiken olevaisen keskuudessa. Ajatus siitä, että jokin on parempaa ja jokin huonompaa. Koemme dualistisesti; on ylhäällä ja alhaalla, täällä ja tuolla, rumaa tai kaunista, miellyttävää tai epämiellyttävää, jumala ja saatana – ultimaattinen hyvä ja ultimaattinen paha. Valta on tämän sisäisen uskomuksen projisoimista toisiin ihmisiin ja maailmaan. Tietoisuutemme ja siksi myös yhteiskuntamme perustuu tälle epätasapainon tilalle. Meillä ei olisi yhtäkään (eriarvoista) vallankäyttäjää ilman ajatusta siitä, että on jotakin, mitä pitää tuomita ja jotakin, mitä pitää kasvattaa tai lisätä. Pointti on kuitenkin, että elämme itse uskomuksessa, että on totuus, että on olemassa jotakin ei-tasapainoista, ei-kokonaista, ei-tasa-arvoista. Näennäisesti onkin, maailmahan on valtavan eriarvoinen, mutta vain, koska uskomme eriarvoisuuteen. Miksi?

Emme näe, että todellisuudessa kaikki on yhtä, ylhäällä ja alhaalla ovat olemassa suhteessa toisiinsa. En tarkoita, että on syytä muuttaa kommuuneihin ja rakastaa sylikkäin päivät pitkät. Tarkoitan, että meillä on kollektiivisesti vääristynyt käsitys siitä, mitä valo ja pimeys ovat. Haluamme olla hyviä ja voida paremmin, olla viisaampia, älykkäämpiä, kauniimpia, laihempia, rikkaampia, rakkaudellisempia, henkisempiä, hengellisempiä, rauhallisempia, levollisempia, onnellisempia. Ja samalla siis haluamme loitota näiden vastakohdista, koska luulemme että meissä on jokin rikki, sijoiltaan, kesken. Pelaamme peliä, jossa jahtaamme jotakin miellyttävämpää, koska olemme ehdollistuneita ajattelemaan, että onni tulee, kun löydämme jotain, kun jokin loksahtaa kohdalleen ja pimeys vähenee. Tai sitten luovumme pelistä näennäisesti kokonaan, heitämme hanskat tiskiin ja tuhoamme itseämme niin paljon kuin suinkin. Mutta peliä on sekin; yritämme silloinkin päästä johonkin suuntaan, poispäin, unohdukseen. Sen sijaan että heräisimme siihen, että olemme jo rakkaus. Rakkaus, joka sisältää kaiken, kaikki tunteet, kaikki kokemukset. Tähän on mielemme vaikea taipua.

Väitän, että onni tulee täyttymyksellisyydestä. Siitä, että lakkaamme pyrkimästä ja päkistelemästä yhtään minnekään. Lakkaamme etsimästä ja lakkaamme tekemästä matkaa. Olemme tässä. Minulle tämä oivallus on avautunut voimallisemmin, mitä enemmän olen havahtunut antamasta merkityksiä asioille. Maailma, asiat ja todellisuus on juuri sitä, mitä väitämme ja koemme sen olevan. Fyysikot ja biologit ovat löytäneet tieteen kautta tälle tietoisuuden ilmiölle vahvistuksen: se, mitä solun ulkopuolella tapahtuu, vaikuttaa soluun itseensä. Ajatukset vaikuttavat soluihimme. Materia järjestäytyy sen mukaan, mihin havainnoija kiinnittää huomionsa.

Kun en ole menossa minnekään vaan olen koko tietoisuuteni laajuudessa tässä, olemukseni tuntemattomat, tutut ja kaikki puolet ovat juuri niin kuin kuuluukin. Täydellisiä kuin käppyräinen mänty tai siipirikko lintu, tuoksuva pioni, pensaassa kasvava hedelmä. Minä voin vain olla ja luottaa tähän elämän prosessiin, siihen, että Elämä löytää uomansa ja että itse asiassa, minä en ymmärrä enkä tiedä näistä uomista yhtään mitään, eikä todellakaan tarvitsekaan. Minä en ohjaa elämää vaan elämä virtaa lävitseni ja jatkaa kulkuaan.

Kun olen täysin läsnä tässä tuntemattomassa itsessäni on mahdotonta olla näkemättä, että eriarvoisuus on totaalinen illuusio. Uskomus siitä, että jokin minussa on tai pitäisi olla suurempaa tai enemmän kuin jokin toinen on se, mikä synnyttää illuusiomme vallasta. Kun uskon sisäiseen eriarvoisuuteen eli siihen että jokin on parempaa ja jokin huonompaa, syntyy vallan dynamiikka. Ilmennän tätä sisäistä dynamiikkaani  projisoiden sitä toisiin ihmisiin. Luulen, että jollakin muulla on jotakin sellaista mitä minulla ei ole ja että minun pitäisi myös saada juuri tuo asia. Otan ylempiarvoisen tai alempiarvoisen aseman. Höykytän tai olen höykytettävänä, vähäisen hienovaraisesti tai turpiin paiskottuna. Kysymys on siitä, että työnnän itsessäni jotakin olemuspuolta alaspäin. Olen epätasapainossa, kun luulen, etten ole vapaa elämään itseni mittaisesti, että joku muu tietää paremmin. (Tosin, lapset tarvitsevat sisäisen johtajuuden peilin aikuiselta eli turvaa, hoivaa ja ehdotonta hyväksyntää jotta oppivat johtamaan itse itseään). 

Uskomus vallasta on tietenkin hyvin alitajuinen ilmiö. Olen erityisesti henkisyyden ja tietoisuuden opettajuuden sinällään hienossa ilmiössä (ilmiö on hieno kun toinen kykenee ilman agendaa peilaamaan sinulle syvintä itseäsi) törmännyt vallankäyttöön vähintään yhtä paljon kuin miten se näyttäytyy esimerkiksi järjestäytyneissä uskonnoissa, politiikassa, työelämässä tai ihmissuhteissa. Joku syvällistä oivaltanut opettaa toisille ”kokonaiseksi tulemista” metodista, filosofiasta tai katsannosta riippumatta. Usein syntyy guruilmiö, jossa opettaja nostaa tai nostetaan eriarvoiseen asemaan. Uskon, että aina kun näemme mitä tahansa vallankäyttöä, näemme sisäisen uskomuksen siitä, että todella on olemassa jotain ehyempää, terveempää, parempaa, rakkaudellisempaa, henkisempää, viisampaa, älykkäämpää kuin se mitä jo olemme. Uskomme, että joku toinen tietää enemmän kuin me tai että hänellä on jotakin mitä meillä ei ole. Tässä uskomuksessa on mielestäni kysymys repressiosta; tukahdutamme osan itsestämme. Yleensä oman varjomme. Hupaisaa kyllä, valtaa käyttäessä varjomme nimen omaan tulee totaalisen näkyväksi. Tarkennan: minusta vallankäyttö, tapahtuu se kahden ihmisen, kansojen tai yritysten välillä ja missä tilanteessa tahansa on turhaa ja kertoo ainoastaan siitä, että yksilöt uskovat että sisällämme ja ulkopuolellamme on asioita, jotka ovat keskenään eriarvoisessa asemassa. Valtaa ei olisi, ellemme olisi niin ehdollistuneita ajatukseen absoluuttisesta hyvästä ja pahasta – ellei tietoisuutemme olisi niin dualismin vallassa.

Sisäinen johtajuus sen sijaan syntyy tasapainosta: siitä, että tiedostamme ja tunnistamme, että syvin ja todellisin olemuksemme on tuntematon, ikuinen, alati liikkeessä ja muutoksessa ja sisältää kaiken ja on sellaisenaan täydellinen. Tätä tarkoitan, kun puhun ykseydestä. Olemme yhtä mutta myös erillisiä, omassa ykseydessämme täydellisiä. Ja samaan aikaan tiedän täysin millaista on elää ja ajatella, että ehdottomasti asioita täytyy korjata, etten voi vain antaa itseni olla ja että koska menneisyydessäni tapahtui sitä tai tätä tai koska maailmassa on sitä tai tätä, minun on muutettava jotakin. Nyt uskon, että kaikelle kivulleni ja pimeydelleni on sijansa, eikä minun tarvitse kiinnittää siihen yhtään enempää huomiota kuin valooni ja iloonikaan. Saan olla, luotan kaikkeuteni keskinäiseen tanssiin. Asiat ovat vain sitä, millaisen merkityksen niille annan. Havaitsen, että suurin osa kärvistelystäni tulee siitä, että hangoittelen sitä vastaan, mitä nyt on. Että ajattelen, että jonkin pitäisi olla toisin. Että tietäisin paremmin kuin Elämä. Ja ihmisen elämä on ihmisen elämää, kaikkinensa. Voinko antaa sen olla niin? Voinko luottaa myös rikkinäisyyteeni, sitä vastaan taistelematta? Paradoksaalisesti olen myös havainnut, että kaikki mitä tarvitsen virtaa minulle sitä iisimmin, mitä iisimmin olen elämän kanssa. Luotan siihen, mitä on.

Ja tätä elämään luottamista tarkoitan, kun puhun sisäisestä johtajuudesta. Opettajat, kasvattajat, päättäjät ja minä – siis me kaikki, voisimme myös luottaa sisäiseen järjestykseemme ja Elämään. Intuition kautta eläminen sen sijaan että pyrimme ja puskemme tai väkisin väännämme on olennainen askel sisäiseen johtajuuteen. Intuition kuuleminen on elämän suuren tuntemattoman kanssa synkkaan hakeutumista, luonnolliseen olotilaamme palaamista. Voimme peilata tätä sisäistä järjestystämme toisillekin, esimerkiksi kasvattajina lapsille. Kun minä olen ok kaikkien puolieni kanssa, näkee lapsi, että on ok olla kaikkien puoliensa kanssa ok. Lasta ei tarvitse ohjata tai ojentaa tiettyyn suuntaan, hän oppii esimerkin kautta.

Vallan käyttämisen esimerkiksi kansojen sisällä tai kesken tekee mahdolliseksi se, että projisoimme toisiin uskomuksen siitä, ettemme ole kokonaisia. Toisin sanoen, asetumme sisäisesti uhrin rooliin. ”Kerro guru/jumala/pappi/opettaja/päättäjä mitä minun pitää tehdä”. On johtaja sitten ”hyvä” tai ”huono”, vastaanotamme johtajuuden mieluiten itsemme ulkopuolelta kuin sisältämme, koska se mahdollistaa, ettei meidän tarvitse kokea täyttä vastuuta olemassaolostamme ja elämästämme. Emme tiedä, että voimme kokea olemassaolossamme ihan mitä ikinä haluamme, koska todella luomme todellisuutemme itse. Olemme luoja, Elämä. Mutta jos alitajuisesti uskomme olevamme enemmän tai vähemmän kuin jokin muu tai toinen, elämme rajoittuneessa käsityksessä itsestämme.

Sisäinen johtajuus on sitä, että todellinen itseni, syvin sisimpäni on ohjaksissa. Ei mikään niistä pimeistä tai rikkinäisistä puolistani eikä myöskään mikään ylivalottunut puoleni joka kirmailee unelmien kukkaketoja. Sisäinen johtajuus perustuu kokonaisuuden ajatukseen, siihen että olen täysi eikä ylä- tai alapuolellani ole myöskään ulkoisesti mitään. Silloin kun kuljemme matkaa, kohti jotakin ”parempaa” tai ”täyttymystä” etsimme vastauksia itsemme ulkopuolelta. Tyydymme tavoittelemaan vähän parempaa elämää sen sijaan että todella eläisimme. Toimimme niin kuin meidän odotetaan toimivan, emme ilmaise totuuttamme tai uskalla toteuttaa sydämemme villeimpiä kutsuja.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s