Käytätkö elinvoimasi soutamiseen vai äyskäröimiseen?

o453m2liufs-luca-bravo

Meikäläinen se vasta huopaaja on ollut. Opin piilottamaan itseäni: jätin tunteitani ja ajatuksiani ilmaisematta. Olen oikeastaan ollut itselleni ihan ”epäsopivissa tilanteissa”, mutta en ole osannut ilmaista totuuttani enkä myöntää itselleni, etten innostu tai että voin huonosti. Olen viettänyt pitkiä aikoja sivussa itsestäni tilanteissa, joissa en tullut nähdyksi. Kun en paremmastakaan tiennyt. 

Se, ettei ihan tiedä kenen elämää elää tai että tekee jatkuvasti jollain tasolla itseään vastaan ei vain ”tapahdu” meille aikuisille, vaan on seurausta omista tiedostamattomista tai tietoisista valinnoista.

Minulla se meni näin: en uskonut olevani riittävä ihan tällaisenani. En uskonut, että voin ilmaista totuuteni sellaisena kuin sen koen. Se ei tarkoita muille äyskimistä tai mielipiteideni kaatamista toisten kurkusta alas. Ja kumpaakin olen tehnyt, kun en ole uskaltanut sanoa ihan sitä perimmäistä ajatustani. Omassa totuudessa oleminen tarkoittaa, että asetan itseni ykköseksi enkä miellytä ketään. Puhun suoraan ja rehellisesti. Kuulostelen ja ilmaisen, mitä itse tarvitsen ja haluan. Silloin minun ei tarvitse edes julistaa mitään tai asettaa muureja. Voin keskustella selkeästi ja lempeästi. Joskus ilmoitan, että nyt ei käy tai että nyt menettelen näin. Silloin voin myös joustaa tekemättä marttyyrikompromissia. 

En voi odottaa ihmissuhteissani yhtään mitään: hyväksyntää, ymmärrystä, tukea, aikaa, kiinnostusta. Sitä, että toinen antaa mitä tarvitsen. Annan sitä itse itselleni. Ja kun tämän vastuun olen ottanut, ihmissuhteeni enimmäkseen ovat vastavuoroisuuden balanssissa. Sellaiset ihmissuhteet, joissa ei vastavuoroisuutta ole, hiipuvat. 

Arvatkaa, miten paljon olen tehnyt kaikkea juuri päinvastaista oppiakseni? Aikaisemmin olin parisuhteissa, joissa en koskaan tuntenut riittäväni tai tulevani ymmärretyksi ja kunnioitetuksi. En pystynyt näkemään loputtomineni vaatimuksineni toistakaan sellaisena kuin tämä oli. Uhrauduin ja marttyroin. Vaikenin ja asettauduin kynnysmatoksi, kun olisi ollut korkea aika heittää hanskat tiskiin. Menin jatkuvasti omien rajojeni yli. Kontrolloin ja hepuloin esimerkiksi, jos muut eivät mielestäni tehneet töitään niin hyvin kuin olisi pitänyt. Suostuin parisuhteissa mihin vain ja ystävyyssuhteissa olen joskus kantanut enemmän kuin olisin jaksanut. Olin usein ihan puhki. Jos elämän laiva vuotaa, eli jos oma elinvoimamme leviää ympäriinsä, energia menee äyskäröimiseen eikä soutamiseen. Maisemat eivät paljon vaihdu.

Minusta todellinen myötätunto ei ole sitä, että yritän fiksata toista tai olla toisia aikuisia varten sen mukaan, mitä he tarvitsevat. Jokainen aikuinen on vastuussa omasta sisäisyydestään. Eikä kukaan minun fiksailujani muutenkaan kaipaa. Se mitä ihmiset pohjimmiltaan kaipaavat ja tarvitsevat on omassa itsessä ja sydämessä olemisen turva. Useimpien meistä täytyy sitä aikuisena opetella ja matka voi olla kärventävä ja kivinen. Se on myös huikaisevin reissu jonka tiedän, enkä tohtisi sitä keneltäkään riistää. Löydämme oman voimamme, uniikin esenssimme vain itsemme kanssa syvästi olemalla. Niin valossa kuin pimeydessäkin. Totta kai myös tarvitsemme ja saamme tarvita toisiamme. Mutta emme kainalokepeiksi vaan elämän kokemuksen jakajaksi ja peilaajiksi.

Viime aikoina olen tehnyt tosi paljon juuri sitä mitä haluan tehdä. Olen tietoisesti raivannut mielijutuilleni tilaa. Ymmärrän, että mitä enemmän suon itselleni hyvää fiilistä tuottavia asioita, sitä enemmän elämässäni on hyvää fiilistä. Hyvin simppeliä. Monesti yritämme manifestoida ja haaveilemme ihanasta tulevaisuudesta, mutta mitä itse valitsemme juuri nyt niin, että elämässä olisi sellaisia tunteita ja tunnelmia, joita haluaisimme jatkossakin kokea?

Olen opetellut sanomaan ihmisille suoraan, että nyt mulla ei ole aikaa tai voimia tai halua sellaiseen (tukeen) jota juuri nyt tarvitset. Tai sitten en aina edes ilmaise, koska ei ole minun tehtäväni selittää aikuiselle, että hei nyt sä yrität pumpata minusta energiaa. Tämä on ollut minulle haastava juttu. Stressaannun, kun yritän antaa jotain mihin minulla ei nyt ole paukkuja. Silloinhan koko homma on ihan päälaellaan. Tästähän puhutaan vanhemmuudessa: että äidit ja isät antaisivat itselleen aikaa ja tilaa, ja siten opettaisivat lapsiaankin vastaanottamaan hyvää. Väitän, että iso osa työelämää itse asiassa pyörii juuri päinvastoin. Ainakin se ala, jolla itse olen työskennellyt. Suurin osa jengistä painaa aivan stressaantuneena projektista toiseen. Miten se voi olla pitkällä tähtäimellä eettistä ja kannattavaa ja kunnioittavaa? En enää halunnut ansaita elantoani sellaisen arvomaailman pohjalta. 

En voi odottaa, että toinen/työnantaja tajuaa, etten jaksa tai että haluaisin juuri nyt käyttää energiaani ja aikaani muuhun. Minun pitää itse sanoa, mitä tarvitsen ja haluan. Juuri tämän kautta olen löytänyt oman voimani: kukaan muu ei ole voinnistani, turvan tunteestani tai hyväksytyksi tulemisestani vastuussa. Jos näin odotan, tulen työ- tai ihmissuhteeseen läheisriippuvaisena. Silloin en ole yhteydessä omaan voimaani (joka on itse asiassa yhteyttä ihmisyyttäni suurempaan) vaan annan arvoni muiden määriteltäväksi.

Aikaisemmin olin niin tarvitseva, että olin valmis tekemään jatkuvasti kompromisseja. Kävin vaihtokauppaa: jos mä nyt annan tolle niin se antaa sitten mulle. Enhän minä sitä tietoisesti ajatellut, mutta noin se meni. Ajattelin vaikka, että jos oikein viehätän toista, niin sitten saan mitä tarvitsen. Ajattelin, että jos puurran hulluna, ehkä joku antaa minulle tsäänssin tehdä mitä haluan. Arvatkaa kuinka kävi?

Kyllästyin kaavaani laittaa muut aina itseni edelle. Sehän on suora viesti systeemilleni ja universumille: en nyt arvosta itseäni ihan sinne ykköspokaalille. Miten voin silloin vetää puoleeni asioita, jotka vastaavat ykköspokaalia?

Saan kiksit kun ilmaisen sitä mitä itse haluan ja tarvitsen, mihin en suostu ja missä rajani kulkevat. En välitä enää, jos joku loukkaantuu. Elämänvirtani kunnioittaminen on minulle tärkeämpää kuin se, tykkääkö joku stailistani vai ei. Silloin soudan ja vastaanotan asioita, jotka siivittävät matkaani eteenpäin. Olen havainnut, että se miten syvästi kunnioitan itseäni on suorassa suhteessa siihen, miten paljon minulla on voimaa toteuttaa unelmajuttujani. Ei ole kenenkään toisen eikä minkään tahon käsissä, minkä verran annan arvoa kyvyilleni, elinvoimalleni, levollisuudelleni, keholleni, osaamiselleni, ajalleni, rakkaudelleni ja ystävyydelleni.

Tässä tapoja tutkailla, käytätkö energiaasi elämäsi veneen soutamiseen vai äyskäröimiseen eli draamailuun, addiktioihin, marttyroimiseen, itsesi pienentämiseen ja sivuun laittamiseen. Loppujen lopuksi kaikki nuo kumpuavat samasta arvottomuuden tunteesta tai riittämättömyyden pelosta. Kaikki selviytymiskeinomme ovat inhimillisiä enkä niitä mollaa – teemme parhaamme. Mutta aikuinen ihminen voi itse oppia arvostamaan itseään – silloin pääsee soutamaan ja näkemään maisemia. Äyskäröidessä ei paljon ehdi toteuttaa potentiaalejaan. 

Huom. Mikään näistä esimerkeistä ei ole mustavalkoinen, tarkoitus on antaa osviittaa kuulostelullesi. En myöskään tarkoita syyllistää. Kaikkia näitä tutkimalla olen itse saanut kiinni siitä, miten omaan energiaani suhtaudun ja miksi. Missä kohdin teen siitä kompromisseja tai luulen olevani vähemmän kuin hyvän arvoinen.

Tunnetko eläväsi omaa elämääsi? Onko kaikki hyvin, mutta jotain puuttuu? Tunnetko toteuttavasi sitä, mihin sydän kutsuu? Tuntuuko elämä junnaavan paikoillaan?

Mihin aikasi ja rahasi kuluu? Onko sinulla jatkuvasti paljon (luotto- ym.) velkaa? Eli kulutatko  enemmän kuin otat vastaan? Onko sinulla aikaa itsellesi? Jos ei, miksi ei? Älä vedä kuulosteluun mukaan toisia ihmisiä, eli älä käännä katsettasi itsesi ulkopuolelle. Vietätkö (laatu)aikaa ihan vain itsesi kanssa, vai tarvitsetko aina seuraa? Uskalla katsoa peiliin. Tutki omia valintojasi. Missä kohtaa et uskalla antaa itsellesi enemmän? Miksi?

Ajatteletko usein, että muut (aikuiset) eivät pärjää ilman sinua? Ohitatko itsesi kuuntelemisen ja annat aikaasi ja energiaasi usein toisille silloin kun et jaksaisi tai juuri silloin, kun sinulla on jokin oma mehevä projekti meneillään?

Uskotko, että saadaksesi jotain sinun täytyy myös antaa?

Teetkö jatkuvasti ylitöitä? Paineletko koko ajan menemään vai pysähdytkö myös lepäämään? Oletko koko ajan stressaantunut? Burn outissa? Mietitkö jatkuvasti, mitä muut kelaavat? Toimitko siitä huolimatta niin kuin itsellesi oikealta tuntuu vai jätätkö asioita tekemättä siinä pelossa, että nolaat itsesi? Pelkäätkö asettaa rajoja, koska luulet, että itseäsi kunniottaessasi muut eivät voi kunnioittaa sinua?

On todella erittäin ok surra niitä kohtia elämässä, kun ei ole saanut sitä, mitä olisi tarvinnut. Siihen suruun ei tarvitse jäädä kiinni. Kun uskallat tutkia sitä, mitä nyt voit antaa itse itsellesi, soudat eteenpäin. 

Advertisements

4 thoughts on “Käytätkö elinvoimasi soutamiseen vai äyskäröimiseen?

  1. Liisa sanoo:

    Piirrät oivallisin kielikuvin kuvaa siitä, mitä oman elämänvirran kunnioittaminen on ja mitä sen kautta oleellinen sisälläsi ei enää suostu olemaan hiljaa, vaan vaatii tulla näkyväksi.
    Omaa matkaani kuvaa se, että MITÄ sanan tilalle ovat nousseeet oleellisiksi MIKSI ja MITEN.
    Muutokset, jotka voit tehdä tässä hetkessä.
    Niin kirjoituksesi kosketti, että palaan sen äärelle vielä uudelleen.
    Kysyit mikä lisää voimia..minulle se on yksinkertaistaminen. Turhan sälän karsiminen ja olennaiseen keskittyminen. Hiljaiset hetket palauttavat.
    Liisa

    Tykkää

    • annataipale sanoo:

      Kiitos Liisa kauniista sanoistasi. Ihan sama juttu mulla: hiljaiset hetket palauttavat ytimeen ja sitä kautta kaikki energia kumpuaa. Levollista, ytimekästä valon juhlaa ❤

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s