Uutta pukkaa!

sydanjuttu_ETUkansi_final_v03

Armaiset Sydänjutun seuraajat, moi! Ensiksi: kiitos kaikista palautteistanne, ja kauniiden sanojenne takaa kumpuavasta energiasta. On aivan mielettömän ihanaa toteuttaa tätä omaa intohimoani, kun se puhuttelee, koskettaa, inspiroi ja avaa. Se on mulle dream come true.

Toinen unelmani toteutuminen: nyt elokuussa ilmestyy esikoiskirjani Sydänjuttu. Kirjan on kustantanut Otava osana ihan mahtavaa Hidasta elämää -kirjasarjaa. (Oletteko jo tutustuneet sarjan aiempiin kirjoihin? Siellä on Sannan Unelmakarttakirja, Katrin Löydä elämän taika, Taran Tikapuut rakkauteen ja Nooran Viihdy omassa arjessasi. Hienoja!)

Jaan kirjassa omaa reissuani – sitä, kuinka olen löytänyt rakkauden itsessäni, lempeyden ja rohkeuden toteuttaa itseäni ja elää unelmiani todeksi. Autan oivaltamaan, kuinka suhde itseen muodostuu ja miten sitä voi muuttaa. Monelle meistä on vähän epäselvää, että mitä hitsiä se itsensä rakastaminen on. Miten mä oikeasti voisin olla armollisempi itseäni kohtaan? Miksi? Mitä siitä seuraa? Meillä voi huomaamattammekin olla ihan hirmu vastustus myönteisiä muutoksia kohtaan omassa itsessämme. Olemme niin tottuneet siihen, että oma olo on vähän ankea tai tyhjä, tai että elämä on suorittamista, kiiruhtamista, velvollisuuksien täyttämistä ja sen uskomista, että ei tässä nyt mitään aleta liihottelemaan. Saatamme ihan oikeasti ajatella, että ei musta ole löytämään tai toteuttamaan potentiaaliani. En mä osaa, kykene enkä pysty.  Mä vaan oon tämmönen. Elämä nyt vaan on tämmöstä. Me elellään kaikenlaisissa bokseissa itseämme pienentäen, ja ilo on jossain aivan kadoksissa.

Siihen mä sanon, että no way, people. Rakastan sitä, kun mun asiakkaat alkavat löytää omaa valoaan – sitä, joka meissä kaikissa on. Juuri eilen sain näkijäsessio-asiakkaaltani ihanan viestin: ”Se valo on siellä sisällä jossain, mä en uskonut huhtikuussa, mutta on se. Meidän tapaaminen on auttanut mua enemmän, kuin mikään muu mitä olen kokeillut”.

…Ja mitä se valo on? Muun muassa itsensä arvostamista – sitä, että alkaa suoda itselleen enemmän hyvää, tässä ja nyt. Se on jarruttavien ja liiskaavien uskomusten ja rajoitusten tunnistamista ja sisäistä muutosta. Kasvua siksi tyypiksi, joka sydämessään jo on. Se tyyppi vaan on monilta meiltä aika hukassa. Ja sen tyypin löytäminen johtaa oman potentiaalin löytämiseen, merkityksellisyyden tunteeseen ja elämän hyviin juttuihin. 

Toinen asiakkaani huomasi eilen heti valmennusprosessin alussa, että hitsiläinen, itse määritellyn, ensimmäisen askelen ottaminen omaa unelmaa ja itsensä rakastamista kohti nosti kamalan shittimyrskyn pintaan: ”Olenko mä sen arvoinen, että voin ottaa edes tän askelen?”. (Shittimyrsky on ihan normaalia ja hyvä merkki, olennainen osa prosessia!) 

Ystävät kalliit, muutosta ei tapahdu, ellei muutosta tapahdu. Itsearvostuksen löytämisen ekoja steppejä on alkaa havaita ja oivaltaa, kuinka arvottomuudentunne meissä toimii. Millaiseen toimintaan, ajatusmaailmaan ja arjen muotoutumiseen se johtaa ja millaiselta toiminnalta, ajatuksilta ja tunteilta se meitä estää. Tää on kuulkaa se graalin malja.

Itsensä rakastamisen teema on mulle kaikkein tärkein; siihen kiteytyy oma henkinen reissuni ja psykologinen ymmärrykseni. Se on sisäisen tiedon todeksi elämistä, henkisyyttä, rakkautta ja tasapainoa in action. Moni meistä tietää paljonkin henkisiä ja psykologisia juttuja, mutta se on vielä ihan eri asia kuin niiden kehollistaminen, todeksi eläminen. Ei riitä rummutukset ja hilavitkuttimien heiluttelut, ellei itseään arvosta – muutos ja itsensä rakastaminen on syvää sisäisyyden ja sydämen avautumista ja tietoisuuden laajenemista. Jos vain teoriassa arvostaa itseään, mikään ei muutu eikä elämä skulaa niin kuin hyvältä tuntuisi.

Mä jatkan Sydänjuttuni toteuttamista ihan pian hienoilla, uusilla nettisivuillani. Ah, en malta odottaa, että saan jakaa ne teidän kanssanne! Blogi uudistuu niin, että alan jakaa myös kevyempiä ja arkisempia juttuja. Mulle tuli keväällä fiilis, että nyt ois varmaan jo sen aika: tehdä itseäni tutummaksi eri kulmasta. Joten so be it. Siihen asti, ihania kesän hetkiä! ❤

Kuva mun kirjani kannesta, sen on ottanut ihana ja taitava valokuvaaja Paula Ojansuu.

Tänään pidän itseäni hyvänä

022DSC_0909-proof

Monelle meistä on tosi vaikeaa pysähtyä lomalla tai vapaapäivänä. Siemailla aamukahvia levollisesti; kuulostella, miltä kehossa tuntuu. Saunoa rauhassa, laittaa ruokaa hissukseen, hengitellä syvään ilman suuria suunnitelmia. Aamulla ensimmäisenä on jo mielessä, mitä tänään pitää tehdä ja muistaa. Tohotus jatkuu läpi päivän.

Kun on vapaata, on syytä tavata ystäviä ja sukulaisia, hoitaa rästiin jääneitä hommia ja ryhtyä pieneen pintaremonttiin. On tilaisuus kulkea riennoissa ja olla saatavilla. Monelle tulee huono omatunto ja syyllinen olo, jos ei vapaallaan tee mitään järkevää ja asioita edistävää. Menee loma tai aurinkopäivä hukkaan, jos siitä ei ota kaikkea irti. Pitää itseään itsekkäänä, ellei seurustele toisten kanssa. Mitä muutkin ajattelevat, jos jään kotiin tai mökille, kun kerrankin olisi aikaa tavata?

Voi olla, että ainaisilla toimilla suojaakin itseään syyllisyyden, häpeän, arvottomuuden tai surun tunteilta. Kiiruhtavan ei tarvitse niitä kohdata, vaikka tunnistaisikin niiden lymyävän mielen takamailla. Itselleen sanoo, että on aktiivinen ihminen ja tykkää tohinasta. Mutta oikeasti onkin vähän väsähtänyt ja haluaisi joskus vain jäädä kotiin tai viettää loman ilman aikatauluja. 

Miksi lomalla tai rytmiä hidastaessa pukkaa pintaan ahdistusta, levottomuutta tai surua? Siksi, että sydämen stressi purkautuu. Se on mahtava juttu, vaikka alaspainetun ankeuden esiinmarssi saattaa tuntua viimeiseltä asialta, jota vapaallaan haluaisi kokea. Mutta: kun sisäinen stressi alkaa laueta, ei mikään ole pielessä. Päin vastoin – on vihdoin sallinut tilaa sensuroimattomalle itselleen. Kun ei tee mitään, (tai kun ei ainakaan tee mitään muita miellyttääkseen), omille rehellisille tunteille ja ajatuksille tulee tilaa leväyttää itsensä näkösälle. Saattaa sieltä silloin pulpahtaa kaikenlaista angstiakin pintaan. Mutta voisiko itselleen tehdä palveluksen ja antaa sisimmän vihdoin kertoa, missä mennään?

Sisäisyytensä kanssa hissuksiin oleminen ei välttämättä olekaan ollenkaan kamalaa, vaan voimauttavaa. Kaikki tunteet kuuluvat ihmisyyteen ja eheytyminen on sitä, että sisimmän pulputusta sallii itselleen. Tupsahtelee sieltä esiin mitä hyvänsä. Joskus pulpahtelee vain onnea siitä, ettei tarvitse tehdä mitään. Euforiaa, kun on valinnut itsensä ja sanonut ei kissanristiäisille ja sukukokouksille. Tai sitten sisäisyys kehrää, kun on repäissyt itsensä irti mukavuusalueilta ja nimen omaan lähtenyt kissanristiäisiin ja rientoihin. Joka tapauksessa, hommeli menee niin, että kun uskaltaa tehdä sitä mitä ihan oikeasti mieluiten haluaa, sydämen puristukset laukeavat. Ensin vanha nöyhtä purkautuu ulos, ja sen myötä uudelle avautuu tilaa rakentua. Jumit lähtevät liikkeelle ja syvä latautuminen alkaa.

Laiturilla koko päivän pötköttäminen tai sohvalla seinän tuijottaminen voi olla parasta itsensä hoitamista. Myös epävarmuuksien, surujen ja pettymysten kuulosteleminen on sitä. Ei tarvitse olla reipas, jaksava, suoriutuva eikä pärjäävä – saa olla oma itsensä. Sinua vartenhan se loma on. Sinua varten sellaisena kuin nyt olet. (Olisi upeaa, jos myös arkesi olisi sinua varten). 

Kun antaa itsensä välillä vain olla ja sallii ajan kanssa sisäisyytensä kaikki sävyt, sydämen ääni kirkastuu. Tulee selkeyttä ja rajoihin vahvistusta. Mitä minä tarvitsisin? Mikä minusta tuntuisi hyvältä ja oikealta? On olennaista myös muistaa kiittää itseään rohkeudesta ja rehellisyydestä. Silloin saa perspektiiviä kaikkiin tunteisiin ja ajatuksiin, eikä unohdu linttaamaan itseään, jos kokee synkempiä viboja.

Minussa on voimaa ja valoa kohdata ja huoltaa sisintäni. 

Eeva Kilven sulosanoin, ihania kesän hetkiä.

Nukkumaan käydessä ajattelen:

Huomenna minä lämmitän saunan,

pidän itseäni hyvänä,

kävelytän, uitan, pesen,

kutsun itseni iltateelle,

puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:

Sinä pieni urhea nainen,

minä luotan sinuun.

Lämpimästi tervetuloa löytämään voimaasi, selkeyttä ja uusia suuntia voimauttavaan valmennukseen tai näkijäsessioon: annataipale.com

Kuva: Paula Ojansuu (joka on tämänkin upean kuvan ottanut elokuussa ilmestyvään kirjaani Sydänjuttu) ❤

Mitä jos hukassa oleminen onkin syvintä löytämisen aikaa?

suhyeon-choi-152083

Olen ollut pitkiä aikoja hukassa. Viistänyt siipi maassa ja pala kurkussa, kun rahaa on ollut tosi vähän, rakkaus on ollut karmaisevaa, töissä piinaavaa tai meneillään on ollut jotain muuta raastavaa. Silloin on monesti tuntunut, että elämä on kamalan pientä ja puljaan kuin lastu laineilla, kaukana kaikesta haaveilemastani. Itsetuntoni on murustunut entisestään, kun olen vielä sättinyt itseäni eksyneisyydestä.

Jossain vaiheessa hiffasin, ettei hukassa ollessa olennaisin kysymys ole: ”mitähän hitsiä mä nyt tälle asialle teen?” vaan: ”kuinkahan voisin itseäni auttaa, kun olo on näin ankea?” Synkeyden suota syventää, jos itseään piiskaa siitä, että sydän on muussina tai ei tiedä jotain, mitä omasta mielestä pitäisi tietää.

Aiemmin uskoin tiukasti, että kun työstäisin itseäni tarpeeksi, avautuisin ja rakkaus tulisi elämääni ja asiat muuttuisivat. Vaadin itseltäni paljon vaikka olin jo valmiiksi pihalla. Olisin luultavasti voinut paremmin, jos olisin aiemmin hiffannut myötätunnon (itseäni kohtaan!) merkityksen. Asioita muuttaa eniten se, että sallii itselleen hyvää jo nyt, mistään riippumatta. Silloinkin – ja varsinkin silloin – kun voi kurjasti.

Hyvän salliminen itselleen on minimaalisten askeleiden ottamista hyvinvointinsa eteen. Kun ottaa miniaskeleita, voimautuu lopulta selkeyteen isommissakin jutuissa. Hyvän suominen itselle auttaa suhtautumaan omaan kärsimykseen empaattisesti. Jos on pitkään voinut huonosti, voisi auttaa, ettei yritä ratkaista mitään vaan kuulostelee, mikä jeesaisi olemaan siinä prosessissa jossa nyt on. Se on myötätuntoa in action.

Ristiriitahan on juuri siinä, että tuntuu niin kurjalta kokea olevansa hukassa. Haluaisi voida jo paremmin, perhana. Mutta ei tuska ole huono asia tai väärin. Kärvistely ei tarkoita, etteikö syvemmällä tasolla olisi jotain olennaista tapahtumassa. Masennus ja suru leimataan usein kielteisiksi, mutta entä jos ne ovatkin elämää aloilleen hiljentävä suoja, jonka sisällä sydän rakentaa itseään uudelleen? Elämän syklit näkyvät luonnossa: välillä jonkin meissä pitää hiipua ja kuolla, jotta uutta voi syntyä. Suru on olennainen vanhasta luopumisen vaihe, täysillä elämistä sekin. Jos surua vastaan taistelee, taistelee muutosta vastaan ja jumittaa paikallaan. Itse en olisi löytänyt voimaani ilman surua ja masista.

Sydämen voima (eli todellinen voima) ei ole sitä, että laiffi näyttää siltä kuin olisin ajatellut tai tekisi vaikutuksen toisiin. Egon voima on rajoittunutta puskemista, ulkoisiin saavutuksiin, numeroihin, statuksiin ja kulisseihin nojaamista. Egon voima ei tuo syvää elämisen iloa, vaan sen mielihyvän hetket haihtuvat vikkelästi. Aina pitää jahdata jotakin uutta osoittaakseen olevansa jonkin arvoinen. Kun menee huonosti, murskautuu jos uskoo, että elämän isossa kuvassa hyvinvointi on sitä, että jatkuvasti menee hyvin.

On olennaista ymmärtää olevansa arvokas myös silloin kun voi huonosti. Heikkoudesta, voimattomuudesta ja polvilleen putoamisesta voi kummuta valtavaa selkeyttä sen suhteen mihin haluamme kulkea ja mitä todella olemme kuoriemme alla. Jos pysyy kiinni ajatuksessa, että fattassa asioiminen on nöyryyttävää tai että arvoni on kiinni siitä onko minulla töitä tai parisuhde jota niin kaipaisin, kärsii valtavasti kun tilanne on, että tarvitsee toimeentulotukea tai rakkaussuhdetta ei kuulu. Kysyy kanttia tarkastella omia ajatuksiaan sen suhteen, millaisista asioista itsearvostus on kiinni.

Elämäni pohjamudat ovat aina asettaneet minut vastatusten uskomusteni kanssa. On ollut kaksi vaihtoehtoa: jäädä olosuhteiden uhrina nuolemaan haavojani ja uskomaan, että olen kurja ja siksi tapahtuu kurjuuksia. Toinen vaihtoehto on ollut valita itseäni kohtaan myötätuntoa, vaikka siipi on pahasti sutinut maata. Se on ollut haastavaa, mutta olen oppinut, että vaikeuksistani huolimatta saan tuntea mitä tunnen ja arvostaa itseäni ihan vain elämisestä. Empatia avaa kiitollisuudelle ja voimauttaa tutkimaan elämää laajemmasta perspektiivistä. 

Itsearvostus vaikeuksien keskellä kysyy etäisyyden ottamista ulkoisesta ja läheisyyden hakemista sisäisyyteen. Joskus se, ettei elämä mene ollenkaan niin kuin olisimme halunneet palvelee kaikkein kauneimmin syvemmän yhteyden löytämistä omaan sydämeen. Usein näkee vasta jälkikäteen, miten niin. Synkkyyteen suostuminen on ollut kenties tärkein osa valoni löytämisen prosessia.

Lämpimästi tervetuloa löytämään voimaasi, valoa, selkeyttä ja uusia suuntia voimauttavaan valmennukseen tai näkijäsessioon: annataipale.com

Olemme kaikki vähän hupsuja, viisaita, pönttöjä, vahvoja ja hienoja tavallamme – ja saamme ollakin

you

Kuulostaa ehkä aika älyttömältä, mutta kerään kukkia kedolla niin, että valitsen sellaiset kukat, joiden mielestäni kuuluu saada olla yhdessä niin pellossa kuin vaasissakin. Jätän niitylle paikalleen vauvakukat tai sitten otan koko kukkaperheen.

Jonkun mielestä voi olla käsittämätöntä huuhaata, että pellon leinikit ovat keskenään perheenjäseniä, mutta tiedän, että te herkät siellä hiffaatte jetsulleen, mitä tarkoitan. Näen syvälle pinnan alle ja aistin ihmisten ja asioiden välisiä yhteyksiä erittäin skarpisti. Koen elämän syvästi ja rikkaasti ja superherkkyyden käyttäminen on tavalla tai toisella aina ollut myös työtäni.

Herkkyydellä on toinenkin puoli. Olen ujostellut, mennyt hämilleni, vetäytynyt sivuun tai kuumentunut korvistani, jos joku valehtelee, tekeytyy vahvemmaksi tai muuksi kuin on, niittailee toisia tai puhuu muuta kuin oikeasti ajattelee. Olen toisinaan mennyt sosiaalisissa tilanteissa tällaisten juttujen vuoksi makkaralle kuin sukka, harmissani siitä, ettei vaan voida olla mitä ollaan.

Joskus olen antanut ihmisten myös lanata itseäni tai käyttää hyväkseen, koska olen kokenut myötätuntoa roolin vetäjää tai vahvaksi tekeytyjää kohtaan. Kiltteyteni ei oikeastaan olekaan aina ollut pehmeyttä vaan rajattomuutta ja ehkä ihan vääränlaista sääliä. Kuinka kumpikaan osapuoli voi löytää sydämen voimansa, jos minä annan epävarmuuttaan höyryävän manipuloida? Olenko siis itse aina ollut autenttisesti mitä olen? Olenko itse aina ollut läsnä sydämessäni, rehellinen, kunnioittava, epävarmuuteni kanssa sinut? No en tod.

Herkkyyden voima on kirjaimellisesti voimaa joka syntyy, kun alkaa olla sinut kaiken sen kanssa mitä itse on – ja mitä toiset ovat. Herkkyys ei ole heikkoutta eikä poikkeustila, vaan jokaisesta löytyvää myötätuntoa. Jos joku esittää, huijaa tai peittelee, tuumailen nykyään, että hitsi mä kuulen sua. Minun ei silti tarvitse pienentyä, nolostella eikä kärvistellä, jos toinen ei juuri nyt osaa ilmaista, että mua itse asiassa jänskättää tai mulla ei ole hajuakaan, kuinka voisin päästää irti suorittamisesta, kilpailemisesta tai elämän kontrolloimisesta. Voin vain olla avoimesti läsnä itseni ja toisen kanssa, rajoistani huolehtien. Myötätunnolla kuulostellen, että niin just – tällaisia me ihmiset ollaan, inhimillisiä kaikkine kotkotuksinemme.

Sydämen kautta eläminen on sitä, että uskaltautuu itselleen ja toisille rehelliseksi siitä mitä kokee. Se ei näytä miltään tietyltä vaan vaihtelee eri hetkissä. Kaikissa tilanteissa ei edes kannata avata itseään ihan levälleen. Sydämeen solahtaminen on inhimillisyydelleen, tunteilleen ja omalle totuudelleen avautumista ja sen kunnioittamista – ei mitään pliisua pässinä narussa kulkemista. Herkkyys on uskallusta olla ihminen ihmiselle, ei vain supersuorittaja, tähtimenestyjä, megaäiti tai joku muu etuliitetyyppi.

Sydämen tasolla eli herkkyyden kautta toisen kohtaamisen tunnistaa siitä, että tulee hyvä fiilis, lämmön läikähdys ja kunnioittavasti ja vertaamatta nähdyksi tulemisen tunne. Sydämen avoimuus ja aitous ajaa joskus raivon partaalle sellaisia, joiden on ainakin siinä hetkessä hankalaa suoda itselleen kaikkia fiiliksiään ja puoliaan. Toisia se muistuttaa, että hei vitsi, mäkin saan olla mä, ei tässä tartte mitään esittää. Se riisuu aseista tai saa varustelemaan linnoituksia, mutta sydämen kautta ja avoimena olemisen voi vain itse valita. Sitä ei toisilta voi vaatia, mutta sen saa rohkeasti antaa itselleen lahjaksi, riippumatta ympäristöstä tai muiden reaktioista.

Voi olla, että se mistä tässä maassa toisinaan puhutaan herkkyytenä onkin suhteellisen normaalia tunne-elämää – joka meillä on ihan lähihistorian havinan vuoksi pikkuisen hakusessa edelleen. Kun yleiseen ilmapiiriin kuuluu, että tunteet tulee pitää itsellään tai että jotkut fiilikset ovat vähemmän suotavia kuin toiset, herkemmät alkavat rakoilla, hikoilla ja punastella. Muistuttavat, että ei täällä mitään ihmiskoneita olla vaan ihan tavallinen sinä ja minä, voimassamme ja kärvistelyssämme. 

Menen facebookiin usein vain, jos minulla on kyllin vahva fiilis. Kyllin vahva siihen, etten harmistu jos kohtaan siellä enemmän kuoria kuin sydämiä. En tarkoita, että somessa tai yhtään missään pitää vaahdota tunteistaan ja itkeä ja vuodattaa tai pistää pystyyn vaikuttava show (joka on ihan eri asia kuin tunteiden jakaminen). Tuntuu kivalta kuulla, mikä toista ihan oikeasti pelottaa, mietityttää, hämmentää tai sydänläikyttää. Se on aitoutta ja inspiroi minuakin aina vaan pysymään sydämessäni ja itsessäni. Toisen autenttisuus muistuttaa, että vähän hupsuja, makeita, viisaita, pönttöjä, vahvoja ja hienoja ollaan kaikki tavallamme. Ja saadaan ollakin.

Lämpimästi tervetuloa löytämään kaikkeuttasi ja sinulle oikeita elämän suuntia voimauttavaan valmennukseen tai näkijäsessioon: annataipale.com

Onni ei ole asioissa vaan siinä, miten ne koet

onni

Uskomuksissa on kyse siitä, että luulemme tiettyjen asioiden johtavan johonkin tiettyyn. ”Jos olen ahkera ja paahdan, saan ylennyksen. Jos laihdun, fiilis itsestäni paranee. Kun rakastun, elämäni muuttuu.” Voimaantuminen on omien uskomusten uudelleen tarkastelua ja niistä vapautumista. Vapautuminen johtaa siihen, että alkaa kokea toivomiaan asioita jo nyt.

Saatamme uskoa, että tiettyjen ruokien nauttiminen on hyvästä, toisten pahasta. Tai että tietynlaisten ajatusten ajatteleminen johtaa hyvään, tai että tietynlaisten vaatteiden käyttäminen on avain elämänlaatuun, tai että tietty rahamäärä tilillä takaa mielenrauhan. Kun teemme niin kuin ”kuuluukin”, ihmettelemme, mikä hitsi siinä on, että silti olo on uupunut tai tuntuu tyhjältä.

Uskomukset ovat egon tulkintoja siitä, mikä on totta ja oikein. Uskomukset siitä, mikä tuottaisi iloa tai onnea voivat olla aivan ristiriidassa sen kanssa, mitä sydämesi haluaisi. Ne eivät johda välttämättä ollenkaan sinne, mistä haaveilet. Saatat jumittaa uskomuksessa siitä, että onni tulee sitten kun rakastut, laihdut, lihot, muutat, saat kivemman työn – ja blokkaat itseäsi kokemasta onnea tuottavia asioita tässä ja nyt. 

Joskus syön liikaa, joskus liian vähän. Välillä nukun huonosti, mieli on maassa, reagoin tunteella. Toisinaan joogaan, hengittelen ja hengaan ulkoilmassa. Joskus makaan sängyssä koko päivän saamatta mitään aikaan. Toisinaan olen pois tolaltani ja surun murtama. Välillä pelkään ja koen epävarmuutta. Mikään näistä ei määrittele, minkä verran voin jatkuvasti kokea syvää, rakkaudellista ja myötätuntoista yhteyttä itseeni, ellen usko niin.

Jos uskon, että vihaisuus, tolaltaan oleminen tai laiskottelu tarkoittavat, etten saa samalla kokea levollisuutta, en varmasti koekaan. Mutta jos katselen kaikkea inhimillisyyttäni ja elämää myötätuntoisesti, ymmärrän, että saan kokea mitä koen ja muistaa samalla yhteyden ytimeni rakkauteen. 

Olen vapaa toteuttamaan sydäntäni enkä takerru elämän lillukanvarsiin. Olen joka tapauksessa hyvän arvoinen heti nyt, vaikka minulla olisi suolisolmu etikkasipseistä, suklaaövereistä ja mielipahasta. Kehotan kuulostelemaan, mikä sinua ohjaa, motivoi, inspiroi ja johtaa. Maailma on täynnä tulokulmia siihen, mikä voisi edesauttaa hyvinvointiamme ja terveyttämme. Mikä sinusta tuntuu hyvältä? Luota omaan sisäiseen tietoosi sen suhteen, mikä sinua kulloinkin ravitsee.

Kun on orientaatio voida hyvin, nauttia elämästä ja hyväksyä itsensä, ei ole kiinni missään tietyissä metodeissa, ajatusmalleissa, talismaaneissa tai lähestymistavoissa. Silloin kuuntelee itseään hetki hetkeltä: mikä juuri nyt tekisi hyvää? Kun on itsekunnioittavassa tilassa, ohjautuu automaattisesti sisältä käsin tasapainoon. Ei tee jotakin sen perusteella, millaisia merkityksiä itse tai joku muu on asioille antanut. 

Ajatukseni tai tunteeni eivät ole totuus kaikesta, varsinkaan minusta. Mitä tiukemmin uskoo ajatuksiaan ja itse kehittelemiään asioiden syy-seurausshteita: ”taaskaan en osannut sanoa ei, nytkin on tili miinuksella, toikin katsoi mua oudosti eli olen huono ja epäonnistunut”, sitä voimallisemmin on niiden sitoma.

Tunteiden, ajatusten ja tilanteiden myötätuntoisesti kohtaaminen avaa oivalluksia siitä, millaisin uskomuksin rajaa elämäänsä. Kun päästää irti tarpeesta tuomita sisäisiä ominaisuuksia ja tunteita  – eli kun kuulostelee itseään uteliaasti ja hyväksyvästi – vastustus hiipuu. On paljon helpompaa tehdä itselleen ja hyvinvoinnilleen rakentavia valintoja, kun ei puske itseään seinää vasten. Avautuu vastaanottamaan hyvää, ihan tällaisenaan. ”Saan olla tämän kokoinen kuin nyt ja samalla voida hyvin. Mikä kaikki toisikaan minulle rakkauden tunteita, vaikka en ole parisuhteessa josta haaveilen? Kuinka voisin toteuttaa intohimojani jo nyt, vaikka en olekaan unelmaduunissani?”. Kun ei ole ripustanut asioita mihinkään sitten kuniin, tai kun ei vaadi itseltään hyvän ansaitsemista, voi jo nyt vastaanottaa fiiliksiä ja asioita joista haaveilee. Silloin sydän on auki ja voimissaan. 

Kuva: Unsplash/Octavio Fossatti

Kuinka kuulla sydämen ääntä

benjamin-balazs-61871 (1)

Moni asiakkaani sanoo, ettei kuule sisäistä ääntään. Voi tulla kamalat paineet, jos ympärillä hehkutetaan, että seuraa sydäntäsi ja toteuta itseäsi, mutta itsellä ei ole mitään hajua, miten. Tai sitten tuntee sisäistä muutospainetta, mutta selkeitä suuntia ei näy.  Jos elämässä on tyhjä olo, se saattaa johtua ainakin osittain siitä, ettei oikein tiedä a) saako oikeasti tuntea niin kuin sydämessä tuntuu b) miten sydämen äänen mukaan voisi toimia. Silloin yrittää sopeutua, pitää homman koossa ja kelvata toisille. Samalla tulee sutineeksi sisäistä ääntä sivuun.

Olen itse lintannut sydämeni ääntä esimerkiksi ottamalla vastaan loputtomasti kohtuutonta kohtelua, pysymällä älyttömässä parisuhteessa tai painamalla duunia kroppa köhisten. Olen tuntenut, että se miten toimin, ei tue hyvinvointiani – ja jatkanut silti. Seurauksena olen epäillyt itseäni vielä enemmän: mikä minussa on vikana? No ei mikään, mutta en vain ole uskaltanut tai osannut toimia sisäisen tuntoni mukaan.

Haaste on usein siinä, että pohjimmiltaan epäilemme omaa arvoamme, emme niinkään sisäistä ääntä. Se, ettei sydäntään kuule, onkin ehkä sitä, ettei ihan anna itselleen lempeästi lupaa olla mitä on, vaan hoitaa velvollisuuksia ja asettaa muita koko ajan etusijalle. Pihalla olemisen tunne voi tulla siitä, ettei tiedä, kuinka elämänsä järjestäisi enemmän sisäistä ääntään kunnioittavaksi.

Oman totuutensa kuulemiseen tarvitaan turvaa – varsinkin, jos jossain sisuksissaan tietää, että se millaista elämää elää, ei tunnu sydämessä ihan oikealta. Aloita järjestämällä itsesi kanssa treffit. Varaa itsellesi levollista aikaa, vaikka sohvalla hissukseen makaamiseen. Voisitko tutkia, toimitko arjessa sydämesi äänen ja omien tarpeidesi kuulemista edistävällä vai niitä tukahduttavalla tavalla? Annatko itsellesi tilaa ja aikaa huolehtia itsestäsi? Voisitko lempeydellä ja myötätunnolla antaa itsesi kuunnella, mitä kehosi ja hiljainen tietosi supattaa?

Jos pelkäät kuulla mitä sydän puhuu, pyydä sitä olemaan kanssasi pehmeä. Sano sille, että haluat tietää, kuinka voisit voida paremmin ja että haluat edetä rauhassa, omaan tahtiisi. Ilman stressiä siitä, että pitäisi repäistä tai pistää koko elämä heti uusiksi. Sydämesi on pelkkänä korvana ja haluaa auttaa sinua voimaan paremmin. Mitään ei tarvitse ratkaista nyt justiinsa, mutta ei sydämensä äänestä tarvitse myöskään elää erossa. 

Intuitio on usein kehollinen tunne, hyvin levollista tietoa. Se on hiljaista sisäistä tunnetta – ei pelkoa tai toivetta – vaan neutraalia ymmärrystä asiain tolasta. Monesti intuitioni kuiskuttaa, että tee näin tai noin, eikä minulla ole hajuakaan, mitä tulee tapahtumaan. Olen oppinut luottamaan sydämeni ääneen, koska sen mukaan elämisestä seuraa parasta oloa ja ihania seikkailuja. Intuitio ei välttämättä poksahda tajuntaan kuin salama kirkkaalta taivaalta ja selkeinä toimintaohjeina siitä, kuinka elämä tulisi järjestää. Se, mitä uskomme sydämen äänen olevan vaikuttaa siihen, kuinka sitä kuulemme. Intuition kuulemista blokkaa usein, että odotamme sen kommunikoivan samalla tavalla kuin mieli: johdonmukaisin ajatuksin. 

Mieli tai ego palvelee ihmisen hengissä pysymistä ja intuitio sydämen evoluutiota. Intuitio on sielusi puhetta ja kumpuaa tilasta, jossa kaikki on hyvin, rauhassa ja selkeydessä. Sielua eivät paina samat huolet kuin ihmisen egoa: mistä saan rahaa, kuinka käy jos hyppään tähän muutokseen, sattuukohan se kamalasti, onko musta siihen?

Olen yrittänyt valjastaa intuitioni kertomaan minulle, onko joku elämäni mies vai ei. Intuitioni – siis sieluni – on nauranut hellästi ja kysynyt: miltä sinusta nyt tuntuu? No hyvältä, olen vastannut. Siinä ratkaisusi, on intuitioni sanonut. Sydämeni on kehottanut kohtaamaan ahdistukseni ja osoittanut tietämisen haluni olevan kontrollia. Sieluni on supattanut, että mielen kautta ymmärtämisen halu on syntynyt suojaksi väistää niitä tunteita, joihin käsillä oleva tilanne kutsuu. Haluni tietää ennalta ja ahdistukseni tulevasta on ollut pelkoa avautua syvemmin hyvälle. Intuitioni on pyytänyt minua tutkimaan pelkojani ja kulkemaan niiden läpi. Se ei suostu bokseihin ja ennakoituun elämään, vaan haluaa elää täydellä sydämellä.

Sieluni ei stressaa, mitä missäkin asiassa eksaktisti tapahtuu ja millä aikataululla. Sieluani kiinnostaa se viisaus ja sydämen avautuminen, joka jokaisen kokemuksen kautta on mahdollista löytää. Kun olen täysin uskaltautunut sydämeni kyytiin, olen alkanut syvemmin luottaa siihen, että ihan kaikki mitä tapahtuu – tuntuu tai näyttää se aluksi miltä hyvänsä – palvelee sydäntäni. Asiat tuppaavat sutviutumaan taianomaisesti ja paljon hienommin, kuin mieleni osaa kuvitellakaan. 

Asiaa voi ajatella näinkin: jos sydämesi ehdottaa sinulle jotakin, kenties se myös tietää, kuinka asiat voivat järjestyä, vaikka mieli ei vielä tiedäkään?

Jos kaipaat peilausta elämäsi tilanteisiin tai sydämen äänen esiin kaivamiseen, olet lämpimästi tervetullut voimauttavaan valmennukseen tai näkijäkonsultaatioon: annataipale.com

Mitä peilissä näkyy? (Eli mikä muissa oikeasti rassaa?)

james-pond-191811

Usein sanotaan, että jos jokin toisessa ihmisessä ärsyttää, meissä itsessämme on tuo sama asia – ja se vaivaa meitä. Arvostelemme toisten tuomitsevuutta tai kateutta, emmekä pysähdy tutkimaan, millainen on oma suhteemme kriittisyyteen tai kadehtimiseen.

Kaikki, mikä meissä herää suhteessa toisiin ihmisiin heijastaa omaa sisäistä maailmaamme. Kuulostelen toisten ihmisten avulla hyväksynkö itseäni kaikkineni – ja missä kohtaa kaipaisin lisää myötämielisyyttä itseltäni. Ihmissuhteet ja kohtaamiset ovat ihan mielettömän hieno lahja tulla tietoiseksi siitä, mitä sisällämme liikkuu. Ihmissuhteet ovat paitsi jakamista, myös itsetuntemusta varten.

Se, mikä meitä toisissa tai erilaisissa kohtaamisissa surettaa, suututtaa tai ahdistaa ei johdu pohjimmiltaan siitä mitä toinen ihminen on, vaan suhteestamme asiaan, josta tunteemme kertoo. Jos toinen käyttäytyy huonosti, minun ei tarvitse alkaa kaivella itsestäni epäkunnioittavia piirteitä – tai yrittää muuttaa toista. Miksi kenenkään pitäisi olla muuta kuin on? Kun jokin kohtaaminen tökkii, voin todeta: okei, ei tunnu hyvältä – mitä tarvitsen itseltäni nyt? Se, mitä koen suhteessa toisiin sisältää kutsun tutkailla, kuinka voin itseni kanssa.

Huomasin kotva sitten, että eräs ystäväni ei tuntunut olevan kovin kiinnostunut minusta. Pidemmän aikaa suhteemme oli tapahtunut ”hänen tontillaan” – hänen aikataulussaan ja hänelle sopivissa yhteyksissä. Ystäväni ei vaikuttanut olevan halukas jakamaan syvemmin kuulumisiaan tai vastaanottamaan minun tuntemuksiani. Koin, ettei ystäväni ollut kuulolla haasteilleni tai suruilleni vaikka olin tukenut häntä. Minua harmitti vastavuoroisuuden puute. Sitten aloin kuulostella, mikä asiassa pohjimmiltaan kaihersi. Ystäväni antoi itselleen selvästi sitä mitä tarvitsi: vähemmän minua ja enemmän itseään. Oivalsin, etten kenties ole hänen elämässään juuri nyt se tyyppi, joka auttaa häntä olemaan parhaiten hän. Ystäväni salli itselleen sitä, mikä hänestä tuntui nyt oikealta.

Aloin fiilistellä, miksi asia otti minua niin päähän. Annoinko itse itselleni sitä kiinnostusta, jota ystävältäni kaipasin? Uskalsinko itse fokusoida siihen, mitä kaikkein eniten tarvitsin? Havaitsin, että kaipasin enemmän tilaa itselleni ja vähemmän muiden kanssa seurustelua. Ystäväni toteutti sitä, mikä minulle on aina ollut haastavaa: rajojen asettaminen ja omista tarpeistani huolehtiminen, vaikka joku siitä loukkaantuisi. Kenties minua ottikin päähän, että hän niin suvereenisti toteutti sitä, mitä itselleni kaipasin, mutta en ihan täböllä uskaltanut toteuttaa.

Kun aloin kuulostella, mitä ystäväni minulle peilasi, lataus suhdettamme ja häntä kohtaan alkoi neutraloitua. Irtipäästäminen tarkoittaa ihmissuhteissa sitä, että käännän fokuksen itseeni. Ei tarvitse yrittää unohtaa mitä tapahtui tai vajota passiivisuuteen, vaan palata omien tarpeiden ääreen.

Suhteet muuttuvat – joskus ollaan etäämmällä ja toisinaan lähempänä. Voinko olla lähellä itseäni ja katsoa peiliin? Uskallanko kokea niitä tunteita, joita ihmissuhteissa oleminen herättää ilman, että rakentelen ehdottomia muureja välillemme tai yritän pitää kiinni sellaisesta mikä ei tunnu nyt hyvältä tai oikealta?

Peiliin katsominen usein kirpaisee – mutta vain niin kauan, kun en salli itselleni inhimillistä kokonaisuuttani. Jos piiskaan itseäni tai haluan ylläpitää jonkinlaista ihannekuvaa itsestäni, en uskalla tarkastella itseäni heijastusten kautta. Silloin vika on aina muissa (ja jatkan myös itseni piinaamista). Vähän armoa kehiin.

Sallinko itselleni sitä, mikä muiden toiminnassa harmittaa tai kummastuttaa? Jos ajattelen, etten todellakaan haluaisi olla itsekäs niin kuin tuo, sisuksissani todennäköisesti myhäilee marttyyriutta ja rajattomuutta (jotka muljahtelevat tahtomattani esiin siellä täällä, kun en noita piirteitä salli itselleni). Kestänkö, että olen ihan kaikenlainen – ja voisinko suoda samaa toisillekin?

On ihan ok olla muutakin kuin hyvä, lempeä ja valoisa – on ok olla kaikkea, mitä on. Voin relata omaan itseeni. 

Jos kaipaat peilausta elämäsi tilanteisiin tai pohdintoihin, olet lämpimästi tervetullut voimauttavaan valmennukseen tai näkijäkonsultaatioon: annataipale.com

Kuva: Unsplash/James Pond

Uupumuksen kautta sydämen voimaan

paul-morris-184486

Nuorempana seilasin pään ja sydämen väliä. Mielellä (siis egolla) oli vahva ote elämäni valinnoissa ja siinä, miten suhtauduin asioihin. Loukkaannuin helpommin, jäin murehtimaan torjumisia ja nököttämään sulkeutuvien ovien taakse.

Nykyään vaihdan vikkelämmin suuntaa, jos jokin ovi ei aukea tai synkkausta tunnu. Jos petyn, tiedän, että minua varten on jotakin muuta. En ota vastoinkäymisiä niin sydänverellä. En julistele ehdottomasti, että minä en kyllä enää avaa sydäntä kellekään tai en kyllä sitä tai tätä. Suhtaudun hankaluuksiin oivalluksen mahdollisuuksina. En jää tunteisiin jumiin vuosiksi. Elän sydämeni ohjaamana, sisäisen tietoni mukaan.

Elämä vaati aiemmin ponnistelua. Olin tosi usein uupunut. Sitten aloin tutkia, kuinka asennoidun elämään ja miten käytän elämänvoimaani ja energiaani. Yleislinjauksena: asennoidumme elämään kuten itseemme. Jotta itselleen voi olla rehellinen, täytyy pelata omassa joukkueessaan. Itsetarkastelua, kritiikkiä tai muutospainetta on haastavampaa kestää jos itseensä suhtautuu nyreästi tai vaatien. Kysyy uteliaisuutta kuulostella, kuinka minä voin elämässäni. Tarkastella, millainen toiminta ja ajattelu johtaa levollisuuteen ja mikä aiheuttaa, että lumpsahdan fiksaamisen, suorittamisen ja pärjäämisen jumiin.

Oivalsin, että uupumuksen suuri syy oli voimaantumattomuudessani. Elin enemmän pään kuin sydämen kautta. Puskin, työstin, ahkeroin ja kiiruhdin paljon enemmän kuin otin vastaan, nautin, leikin ja iloitsin. Uskoin, että minun täytyy saada asiat aikaan. Menin vastavirtaan asioita kontrolloimalla, en uskaltanut antaa elämän kantaa. Ei ollut hyväksymisen tuomaa turvaa. Erityisherkkyyteni suuntautui taakkojen kantamiseen pikemminkin kuin oman sisäisyyteni (luovaan) ilmentämiseen.

Uupumus syntyy, kun ei voi olla kokonainen, oma itsensä kaikkine tunteineen. Jos energiaa kuluu tunteiden tai sydämen äänen alas painamiseen, seuraa uupumusta. Jos ei anna itsensä kokea epävarmuutta, ahdistusta, surua tai levottomuutta vaan vääntäytyy reippaaksi, pystyväksi ja tietäväksi, väsyy. Pelaa voiman ja voimattomuuden peliä; vertaa itseään toisiin, todistaa osaamistaan, kilpailee ja kohentelee kulissejaan. Sitten heittäytyy taas alastatukseen ja kokee, että on huonompi kuin muut ja tilkitsee sitä olemalla olemassa toisia varten. Aika stressaavaa.

Mistä sitten tunnistin voimattomuuteni ja miltä voimaantuneisuuteni näyttää? Ja nyt huomio – lista voi vaikuttaa aika karulta. Ota tästä mitä haluat ja anna muun olla. Mutta tämän tiedän: voimaantuminen kysyy oman uhriutensa tapittamista silmästä silmään. Missä kohden olen antanut vallan hyvinvoinnistani itseni ulkopuolelle, ja voisinko suhtautua joihinkin asioihin toisin? Kokeilla uutta toimintatapaa? Esimerkiksi lempeyttä itseäni kohtaan? 

Voimaantumattomana:

  • Lupasin auttaa tai tavata silloin kun kalenteri oli jo täynnä 
  • Tein jatkuvasti ylitöitä ja marisin samoista asioista
  • Koin tulevani jatkuvasti hyväksikäytetyksi
  • Taistelin asioita vastaan ja omien näkemysteni puolesta
  • Tukahdutin epävarmuuttani ja pelkojani fiksaamalla ja auttamalla muita, työstämällä ja ponnistelemalla
  • Uskoin, että minun pitää ansaita hyvä
  • Uskoin, että minussa on jotain vikaa koska ahdisti tai en tiennyt vastauksia
  • En asettanut selkeitä rajoja, miellytin, en sanonut ei
  • Oli vaikeaa ilmaista suoraan mitä halusin ja tarvitsin ja mitä en halunnut
  • Toimin usein sisäistä tietoani tai tunnettani vastaan
  • …ja ajattelin silti olevani usein vähän oikeammassa kuin jotkut toiset
  • Syytin toisia
  • Odotin, että jokin ulkopuolelta tuleva muuttaisi asiani (esimerkiksi komea mies tai puhelu Oprah’lta)
  • Toivoin, että joskus joku muu ottaisi vaikeat asiat esille
  • Koin usein, että elämä on rankkaa ja monimutkaista
  • Koin, että minun pitää tehdä hirveästi töitä 
  • En tuntenut eläväni ihan omaa elämääni
  • Pelkäsin aina jotain: myöhästymistä, toisten suututtamista, homman romahtamista
  • Vaadin asioita
  • Odotin kompensaatiota vaivoistani, intohimostani tai avustani
  • Uskoin, että joku oli minulle jotakin velkaa
  • En uskaltanut näkyä säkenöivänä ja anteeksi pyytelemättä
  • Olin enemmän tietäväinen kuin avoimen kiinnostunut toisten ajatuksista ja kokemuksista
  • Uskoin, että jonkun toisen näkemykset ja intuitiot minusta ovat oikeampia kuin omani
  • Koin tehneeni kaikkeni enkä jaksanut enää yhtään …kunnes taas vastasin vielä yhteen puheluun, hoidin vielä tuon homman ja autoin tai fiksasin vielä inauksen…

Voimaantuneena:

  • Herään yleensä aivan innoissani elämästä, iloitsen ihan pienistä jutuista
  • Kehossani virtaa iloa ja inspiraatiota
  • Kuuntelen tuntemuksiani ja autan itseäni
  • Tunnen mitä tunnen – myös voimattomuutta, ahdistusta ja epävarmuutta
  • Suhtaudun myötämielisesti siihen, että joskus olen tunteistani pakomatkalla – ja sitten palaan taas itseeni
  • Rohkeuteni kumpuaa pelon kohtaamisesta
  • …ja säkenöintini kumpuaa haavoittuvuudestani
  • Minulla on paljon hyväksymisen tuomaa sisäistä turvaa
  • Olen hirmu kiitollinen 
  • Valitsen tietoisesti, miten aikaani ja energiaani käytän
  • Tiedän, että kaikki on mahdollista
  • Kieltäydyn tekemästä juttuja, jotka eivät oikeasti tunnu sydämessä hyvältä
  • Asiat virtaavat ja soljuvat
  • Toimin intuitioni mukaan kaikessa
  • En puske asioita tapahtumaan – hyvät jutut tipahtavat syliini (olen myös itse aktiivinen, mutta tavalla joka antaa energiaa eikä kuluta sitä)
  • Elän itseni näköistä elämää omassa rytmissäni
  • Kuuntelen mitä minä haluan riippumatta siitä mitä minulta halutaan
  • Olen niiden asioiden ja ihmisten kanssa,  joiden kanssa on hyvä olla
  • Ilmaisen (enimmäkseen) suoraan mitä haluan ja tarvitsen ja sanon ei – silloinkin, kun se tekee tosi tiukkaa
  • Olen ihan ok sen kanssa, etteivät kaikki ymmärrä minua tai ettei kaikkien kanssa synkkaa
  • En selittele itseäni
  • Annan itselleni anteeksi söhellykset ja sen, että oloni on välillä voimaantumaton – olen inhimillinen
  • Luotan, että kaikki mikä tapahtuu on jollakin tapaa tarkoituksenmukaista
  • Pidän omaa sydäntäni viisaimpana neuvonantajana
  • Kehun, kiitän, kannustan ja sparraan 
  • Annan ja tiedän saavani itse yltäkylläisesti
  • Uskallan puhua tosi vaikeista asioista, mennä epämukavuusalueilleni ja kokeilla uusia juttuja
  • Hoidan ja hellin itseäni
  • Kunnioitan oman tilan, ajan ja yksinolon tarvettani
  • Nautin ja leikin

Olen pelannut voiman ja voimattomuuden peliä hiki lentäen, mutta se on vähentynyt huomattavasti kun olen alkanut hyväksyä tunteitani juuri niin kuin ne ovat ja valinnut myötämielisyyden itseäni kohtaan. Teen tuon valinnan uudestaan ja uudestaan ja joskus luiskahdan voimattomuuteen, mutta mitä sitten. Vain minä voin valita itselleni lempeyttä silloinkin kun se on vaikeaa. Lempeys on eri asia kuin marttyyrinhaavojeni nuoleminen. En tarvitse sääliä vaan oman inhimillisyyteni kanssa olemista. Tiukkaa settiä välillä, mutta se johtaa siihen, että olen sinut itseni kanssa. Sieltä kumpuaa sydänjuttuni, minuin minä.

Voimaantumisen ja sydämen kautta elämisen ydin on, että valitsen itse suhtautua itseeni lempeästi, uudestaan ja uudestaan. 

Kuva: Unsplash.com/Paul Morris

Kuka on suurin opettajasi?

igor-ovsyannykov-178739

Tiedäthän ilmauksen: ”Hän on suurin opettajani”. Näin sanotaan usein ihmisestä, jonka kautta olemme oivaltaneet ehkä suurienkin kipujen myötä jotakin olennaista ja vapauttavaa itsestämme. Olen käyttänyt tätä ilmausta useammastakin ihmisestä (lue: miehestä).

Olin vastikään reissulla, jossa oivalsin jotain ihan uutta tästä suurin opettaja -hommelista. Ajattelen, että ihmisyys on mahtava näytelmä, jossa sielut kokevat evoluutiotaan kaikenlaisten kokemusten kautta. Kipeät ja karmaisevat kokemukset muuntuvat aikanaan tietoisuuden viisaudeksi ja valoksi. Rakkautta ei ole vain kepeys, ilo ja hyvä tahto ihmisten välillä vaan myös pimeimpien asioiden läpikäyminen toisten sielujen kanssa. Niiden kautta löydämme lopulta hyväksyntää ja rakkautta itseämme kohtaan ainutlaatuisen syvällä tavalla. Suurimmat opettajani ovat tietämättään opettaneet minua rakastamaan itseäni ja tunnistamaan oman arvoni. Mutta oivalsin myös, miten suuri rakkauden diili on olla se tyyppi, joka kantaa toisen ihmisen angstia itseään kohtaan kenties hyvin pitkiäkin aikoja.

Ajattele: joku suostuu olemaan sylkykuppisi, se jota syytät kivuista ja tuskistasi. Hän näkee voimaantumattomuutesi ja suostuu osallistumaan siihen. That’s love, people. Uskon, että diipeimmistä diipeimmällä tasolla tunnistamme olevamme rakkautta ja että se on jokaisen todellinen luonto. Emme ehkä vielä kykene ilmentämään tuota ihmisyydessämme, ja siksi olemme aika hukassa. Itsensä löytäminen on sitä, että alkaa tunnistaa syvintä totuutta itsestään: olen rakkaus ja hyvän arvoinen. 

Kun tämän näkee, on voimaantumisen polulla. Voimaantuminen on oman uhriutensa tunnistamista, sen tiedostamista missä kohdin ja kenelle on antanut vallan omasta hyvinvoinnista ja eheydestä. Uhrius on sitä, että uskomme jonkin kokemuksen, ihmissuhteen, tuskan tai trauman vuoksi olevamme tuomittuja kokemaan mitä nyt koemme. Voimaantuminen on sitä, että suostumme siihen mitä tapahtui ja sen lisäksi sallimme itsellemme eheytymistä nyt. Ymmärrämme, että mennyt meni jo ja että jokainen hetki on uusi. Aina uusi tilaisuus avautua uusille kokemuksille. Meidän ei tarvitse olla kiinni uhrinäytelmässämme ja syytellä elämämme kurjuuksista ketään. Voimaantuminen on sitä, että alamme löytää uusia suuntia ja valoa ja irtautua selityksistä ja taaksemme pimeään katsomisesta.

Tänään sydämeni keskellä on muutama ihminen, jotka ovat näyttäneet minulle pelkoa, vihaa, väkivaltaa ja voimaantumattomuutta, jotta olen voinut löytää itsestäni rakkautta ja hyväksyntää kaikkea näkemääni ja kokemaani kohtaan. Olen kiitollinen opettajilleni siitä, että olen saanut pelata heidän kanssaan voiman ja voimattomuuden peliä ja oivaltaa lopulta, että voimaantuminen nousee omasta sydämestäni ja valinnoistani. Että mitään peliä ei tarvitsekaan pelata. Että voin olla ja kokea sellaista säkenöivää, josta en joskus tiennyt mitään.

Löydän itsestäni uhriutta edelleen tämän tästä: seikkailu on varsin mielenkiintoinen, sillä aina kun huomaan uskovani että iloni, menestykseni tai levollisuuteni on kiinni jostakin itseni ulkopuolisesta, saan yhä syvemmin yhteyden oman sydämeni voimaan. Aina, kun kärvistelen jonkin haastavan kokemuksen parissa tunnistan, että tämänkin keskellä minulla on mahdollisuus valita itseni: lempeys ja myötätunto itseäni kohtaan. Silloin jokaisen haasteen viisaat viestit aukeavat minulle; en ole olosuhteiden uhri vaan saan tilaisuuden nähdä itseäni ja elämää moniulotteisesti ja rikkaasti. Saan tilaisuuden olla kiitollinen kaikesta ihanasta jota minulla on, saan mahdollisuuden valita entistä intohimoisemmin, mihin haluan elämässä keskittyä ja millaista todellisuutta itse tahdon luoda. Tämän avaran tavan kokea minulle ovat opettaneet ne, joiden kanssa on ollut eniten kärvistelyä. He ovat syvällä sielun tasolla kysyneet: oletko valmis näkemään ja kokemaan itsesi sinä säkenöivänä, todellisena itsenäsi joka olet tämän näytelmämme takana?

Uskallatko olla onnellinen?

clem-onojeghuo-onni

Marttyyriuden ytimessä on usko siihen, että kärsimyksestäni seuraa jotakin hyvää. Että hyvä pitää ansaita kurjuudella. Voi olla, että tuon lymyilevän ajatuksen vuoksi meillä on kulttuurisesti vallalla normikela, jonka mukaan vain kovasti työtä tekemällä voi saavuttaa mitään.

Onni saapuu, kun teen jooga- tai saliharjoituksen kuusi kertaa viikossa, juon viherpirtelöitä ja syön vain vähän hiilareita, henkistyn, olen kiltimpi, lakkaan kiroilemasta ja tsemppaan hulluna. Tai ehkä onni saapuu kun rakastun, voitan lotossa, luon menestyskonseptin. Kaikki edellämainituista voivat todellakin lisätä onnea ja iloa – mutta yhtä hyvin ilo voi olla tässä jo nyt, ilman tiettyjä toimia tai tapahtumia. Jos hampaita kiristellen pyyhältäminen on yleinen operoimistapa elämässä, ei se lottovoittoon tai sikspäkkiin pääty.

Kärsimys lisää kärsimystä, kaverit.

Olen terapoinut itseäni, tutkinut mistä itseni dissaaminen tai pelkoni johtuvat, avannut sydäntäni ja työstänyt tietoisuuttani. Ajattelin, että seurauksena saan mitä haluan. Mutta kun uskoin, että minun pitää nähdä vaivaa eheytymiseni eteen, lykkäsin eheytymisen kokemista etäämmälle. Vaivannäkeminen syntyy siitä uskomuksesta, että jokin on rikki tai sijoiltaan. Uskoin olevani viallinen ja vaillinainen, koska minusta tuntui siltä.

Isoin askel eheytymisessäni on ollut sen havaitseminen, ettei minussa ole mitään vikaa. Parasta mitä voin tehdä itseni hyväksi silloinkin kun mieli on sekaisin tai maassa, on vastaanottaa jotakin iloa tuottavaa. Niin haastavaa kuin se voikin olla. 

Työstämiseni loppui. Elämäni muuttui suorittamisesta nautinnon sallimiseen itselleni enenevässä määrin. Työstäminen on työstämieni asioiden ylläpitämistä ja niihin ankkuroitumista, jos olen koukussa prosessoimiseen ja ajatukseen vaillinaisuudestani. Ponnistelu johtaa ponnisteluun, salliminen johtaa vapautumiseen. Olen osallistunut lukemattomiin energia-istuntoihin, hoitoihin ja terapioihin, jotka kaikki kyllä ovat avanneet minua valtavasti. Mutta samalla jatkuva itseni terapoiminen piti yllä alitajuista ajatustani siitä, että minussa on fiksattavaa koska en tiedä tai ole ratkaissut jotakin. Niin kauan kun roikuin eheytymiskoukussa, en ottanut elämässäni isoja askeleita eteenpäin. Arvottomuudentunteeni ohjasi ponnistelemaan, suorittamaan ja työstämään – myös eheytymistä ja hyvinvointia. Ja niin kauan kun tyydyin fiksaamaan, hiomaan, kiillottamaan ja työstämään epätäydellisyyttäni, elämäni ilmensi  uskomusta arvottomuudestani. 

Totta kai olen keskeneräinen. Elämä on. Ajattelemme hyvinvointia, onnea ja itsemme hyväksymistä usein syy-seuraussuhteena. Sitten kun, kunhan vain, jos ja mutta ovat kuitenkin hyväksymisen antiteesejä ja lykkäävät hyvinvointia tulevaan. Alla saattaa olla pelko siitä, että jos nyt hellitän, heittäydyn laakereilleni lepäämään eikä mistään tule enää mitään. Oma kokemukseni on päin vastainen: kun lakkasin käyttämästä energiaani hyvinvoinnin ja eheytymisen suorittamiseen, se vapautui niiden kokemiseen. Olin ennen kaikkea pelännyt onnellisuutta. Olin työstänyt ja ponnistellut, koska sen osasin. Vastaanottamisen ja riippumattoman onnellisuuden opettelu on jokapäiväistä.

Minulta kysyttiin kotva sitten neuvoa: mitä tehdä, kun menneisyys painaa sielua jatkuvasti linttaan? Vastasin näin: jos menneisyytesi ei painaisi sinua, ellet surisi – mitä tekisit nyt? Mitä tuntisit ja kokisit? Kuka olisit? Ja sitten: mitä sellaista voisit nyt tehdä, joka noita fiiliksiä voisi luoda? Sinun ei tarvitse ratkaista menneisyyttäsi, masennustasi eikä pyykkikasaa voidaksesi paremmin. Hyvinvointi on sitä, että sallit itsellesi hyvää oloa joka päivä, mitä se kulloinkin sinulle on, mistään riippumatta. Se kyseenalaistaa ja haastaa uskomuksen riittämättömyydestä ja arvottomuudesta ilman jatkuvaa mentaalimyllyä. Kun sallit itsellesi kokemuksen hyvästä, tunnet sen myös kehon tasolla. Iloa tuottavien asioiden tekeminen ja vastaanottaminen muuttaa kirjaimellisesti mieltä ja tietoisuutta enemmän kuin kelaaminen.