Olen järjestänyt itselleni kirjakiertueen joka alkaa ensi viikolla, voimautumissessioiden sarjan eri kaupungeissa. Puhun, kirjoitan ja koutsaan, eli teen juuri sitä mitä rakastan: inspiroin sydänvoimaa ja itsensä hyväksymistä toisissakin. Kirjoitan myös toista kirjaani, Sydänjutun valmennuksellista työkirjaa, jossa sukelletaan diipisti tutkimaan, kuinka oman arvonsa voi löytää arjessa ja käytännössä. Millaisia huomaamattomia ajatus-, uskomus- ja toimintamalleja meillä on ja miten jatkuvasti toistamme samaa arvottomuuteemme jollain tasolla uskovaa, alitajuista kehää. Ja ennen kaikkea, kuinka tuikkautua sieltä ulos.

Lisäksi käsikirjoitan tv-sarjaa ja vastaanotan runsaasti asiakkaita. Sen lisäksi bloggaan Hidasta elämää -sivulle ja tietenkin hoidan toimistohommia ja teen markkinointityötä.

En ole pitänyt kokonaista vapaapäivää aikoihin. Se ei ole buhuu, eikä kiire vie minua, vaikka välillä kaipaan syvempää latautumista superympäripyöreiden päivien tiimellyksessä. Juuri nyt elän monia unelmiani todeksi. On hassua, että siitä saa muistutella itseään tämän tästä; visioni ovat jo menossa kaksisataa kilsaa tunnissa eteenpäin. Pysähdyn ja fiilistelen: tässä mä nyt oon. Olen kyllä ottanut kaiken irti kirjani juhlistamisesta. Mutta samalla se tuntuu tällaiselta: menen ulos kävelylle jossain täyden päivän keskellä, edes hetkeksi. Syksyn valo ihmeellisesti kaisloissa ja myöhäisten sirkkojen siritys. Mieletön ilon läike sydämessä. Unohtuu kirjat, tv-sarjat, asiakkaat, sometus, kaikki mikä on kesken tai meneillään. Muistuu tämä: olen. Minä oon. Mun keho on ja mun sisäisyys on. Palautuu hyvin simppeli olemisen tila. Kaikki tekeminen, toimet ja se mitä tapahtuu on olemassa siksi, että minäkin olen.

Joskus aiemmin kiire on vienyt minua, riittämättömyyden tunne on puskenut tekemään, ymmärtämään, hoivaamaan, saamaan hitosti aikaan, kantamaan älyttömästi vastuuta töistä, muiden tunteista ja tarpeista, ties mistä. Minulla on joskus tainnut olla 4 työtä yhtä aikaa opiskelujen kanssa. Olen usein tehnyt vapaa-ajallani töitä päätöiden lisäksi. Tai vähintään uponnut omaehtoisiin opintoihini. Ja silti sanoisin, että minulle on helppoa myös olla paikallani, levätä, nauttia ja olla itsekseni. Nykyään vielä paljon enemmän kuin ennen.

Aiemmin syvä pysähtyminen tunteideni ääreen oli minulle vaikeaa. Ja jos ei ole turvaa pysähtyä tunteiden ääreen, ei ole turvaa kuulla tarpeitaan ja ottaa niistä vastuuta. Silloin elämä, kiire, tunteet ja kaikki mitä tapahtuu, vie. Kun itseä pohjimmiltaan vie ja motivoi riittämättömyys ja turvattomuus olla tässä, ei pysty syvästi lepäämään ja luottamaan siihen, että minä saan olla minä ja olen rakastettu, ihan näin. Riitän. Ja se mitä teen, on pohjimmiltaan omaa valintaani ja saa tapahtua omaksi ilokseni. Jos on jollain tietoisuuden tasolla jäänyt vähän epäselväksi, että olenko rakastettu ja tulenko nähdyksi ilman näitä suorittajan, ymmärtäjän, muovautujan ja vastuunkantajan roolejani, epäilystään ilmentää koko ajan eri tavoin hokaamattaan.

Monilla meistä on sellaisia traumoja, haavoja ja niistä johtuvia alitajuisia uskomuksia, jotka tekevät pysähtymisen ja itsensä intiimisti kohtaamisen todella vaikeaksi. Pysähtyminen muistuttaa alitajuisestikin hetkistä, jolloin on jäänyt tunteidensa kanssa yksin, tullut jollakin tapaa hylätyksi. Silloin pysähtyminen ei ole turvallista. Ja paradoksaalista kyllä: jotta tämä ei vain tapahtuisi uudelleen, hylkäämme itseämme jatkuvasti laukkaamalla sata kilsaa karkuun mistään todellista pysähtymistä muistuttavasta. (Joka on eri asia kuin koomailu ja itsensä lääkitseminen millä tahansa.) Karkuun laukkaaminen tapahtuu kaikissa niissä roolivaatteissa, joihin olemme sonnustautuneet selviytymiskeinoina kun jäimme yksin tavalla tai toisella.

Olen oppinut nauttimaan tunteeni ja tarpeeni raakana siitä huolimatta, etteivät ne tietenkään miellytä tai ilahduta kaikkia (eivät aina minuakaan). Joskus ne jopa pahoittavat mieliä ja keikuttavat venettä isosti. Olen antanut itseni tulla rehellisyyteen sen kanssa, mitä oikeasti haluan ja tarvitsen. Joskus se on aikamoista, koska se mitä tarvitsen saattaa olla jotain muuta kuin miten elämäni nyt on järjestäytynyt. Mutta se ei ole pulma. Ongelma on usein siinä, ettemme uskalla kuulla ja kunnioittaa tarpeitamme vaan kiellämme ne. Koska luulemme, että niissä on jotain väärää. Se aiheuttaa jatkuvaa kärvistelyä suurelle osalle meistä. Tarpeideni rispektaaminen ei tarkoita, että toteutan kaikkia mielihalujani koko ajan; se tarkoittaa sitä, että kuulen mitä olisin tarvinnut tai tarvitsisin ja löydän jonkin tavan tukea itseäni tarpeissani ja sisäisyydessäni.

Nytkin kiireen keskellä, kun tarvitsin esimerkiksi välillä enemmän latautumis- ja yksinoloaikaa ja pötköttelyä, kysyn: okei, miten mä voin auttaa itseäni tässä missä nyt olen? Jos en koe voivani ottaa vapaapäivää, mitä tarvitsen voidakseni vetää hommelin iloisesti näillä valitsemillani spekseillä? Kysyn ihan jatkuvasti itseltäni, kuinka voisin itseäni auttaa. Ja teen aivan minimaalisissakin asioissa niin. Eli kaiken häsänkin keskellä hoidan itseäni.

Palaan jatkuvasti tähän: mikä riittää? Kuulostelen, mitä pyydän tai vaadin itseltäni ja miksi. Olen nytkin priorisoinut asioita niin, että osa to do -listastani lähtee toteutukseen vasta joskus hamassa, kun minulla on siihen resursseja. Listani kärjessä on kuitenkin ilo ja nautinto. Varsinkin uusia asioita opetellessa olen tosi usein epävarma ja peloissani. Silloin ilo lähtee usein saman tien kiitämään. Kun tämän hiffaa isossa kuvassa, voi tukea itseään peloissaankin niin, että ilo mahtuu taas kehiin. Jos ei saa pelätä tai jos pitäisi jo osata sellaista mitä ei vielä voi osata tai jos pitäisi kyetä, pystyä, ehtiä ja miellyttää kaikkia, alkaa puristaa rattia niin, että oma fiilis laskee pahasti.

Olen oppinut riittämään itselleni sillä tavalla, että olo itseni kanssa on tärkeämpää kuin se, saavatko muut ihmiset minulta aina haluamansa tai kummasteleeko joku, että etsä nyt vois sitä tai tätä tai voisitko nyt noin tai näin, miksei susta kuulu mitään tai eikö nyt kannattaisi.

Tällä hetkellä olen kaikkein iloisin tässä unelmieni todeksi elämisen aikana siitä, millaista minulla on itseni kanssa. Elän täyttä, rikasta sisäistä elämää kaikkine fiiliksineen - en enää hylkää itseäni. Antaa vaan kuumentaa, korventaa ja nousta korkeuksiin, säkenöidä, ihmetyttää, mitä vaan. Olen minun kanssani, oma rakkaimpani. Ja sen todeksi elämiseksi tapahtuu kaikki tämä. Elämä.

Kuva: Mila Furstova (yksi lempiartisteistani, tsekkiläinen kuvataiteilija)