Uskon, että pohjimmiltaan olemme luojia. Olemme ihmisiä, mutta oikeasti paljon enemmän. Luomme todellisuutemme itse. Ihminen usein katsoo asioita sen kautta, mikä tuntuu hyvältä tai huonolta tai miten asioiden pitäisi olla. Mitä enemmän katsoo sydämen kautta, sielun silmin, tunnistaa, että jollakin tapaa kaikki mikä tapahtuu, palvelee sielun evoluutiota. Ihan jokainen kokemus antaa mahdollisuuden löytää rakkautta itseään kohtaan, päästä syvempään synkkaan sielunsa kanssa.

Luominen on sitä, ettei jaottele asioita hyviin ja huonoihin vaan ammentaa niiden viisautta 

Mitä vähemmän vastustaa ja jaottelee asioita hyviin ja huonoihin sen mukaan miltä ne tuntuvat, sitä enemmän on auki vastaanottamaan rakkautta. Joskus rakkaus tulee omituisissa kääreissä. Syntyy konflikteja, hankalia tilanteita tai elämässä on isoja kysymysmerkkejä. Ei niiden tarkoitus ole osoittaa, että joku on väärässä ja joku oikeassa, tai että kenessäkään on vikaa. Olemme kukin omissa kohdissamme reissua, ja saamme ollakin. Ei tarvitse jäädä möyhimään itsesyytöksissä, muiden syyttämisessä tai sen pohtimisessa, mitä olisi pitänyt tehdä toisin tai miten asioiden pitäisi olla. Voi kysyä itseltään: mihin voin tässä kasvaa? Mikä olisi nyt myötätuntoista itseäni kohtaan? Silloin uskaltaa myös kuulla omaa totuuttaan. Se voi olla eri kuin toisen, mutta me emme elä toisia varten tai toisen elämää, elämme omaamme.

Kun uskaltaa katsoa, mitä itsensä rakastaminen kussakin tilanteessa voisi olla (joskus se on pitkäkin prosessi johon kuuluvat kaikenlaiset tunteet) avautuu yhä syvemmin rakkaudelle. Itsensä rakastaminen ei ole pöljyyden oikeuttamista itselleen vaan myötätuntoa omaa (ja toisten) inhmillisyyttä kohtaan.

Luominen on sitä, että valitsee jatkuvasti rakkautta itseään kohtaan

Usein haasteet kuorivat vanhaa pois, osoittavat mikä ei enää itseä palvele. Uskon, että ihan kaikki kokemukset ovat suuntaviittoja. Mitä tämä tilanne kertoo siitä, mitä itsestäni tai elämästäni uskon? Olenko ripustanut itsearvostukseni toisen harteille? Mihin sydämeni kutsuukaan? Mikä minulle tässä tilanteessa on totta? Millainen valinta olisi itsekunnioittavaa, entä missä teen kompromissin omasta sydämestäni? Missä annan käyttää omaa energiaani, sydäntäni, aikaani tai osaamistani tavalla, joka ei ole minua kunnioittavaa? Mitä saan siitä, että pienennän itseäni tällä tavalla? Kenen hyväksyntää, arvostusta tai kunnioitusta haen sillä, että pienennän itseäni tai teen jotain, mikä ei tunnu hyvältä? Millä tavalla osoittaisin itse itselleni ja omalle elämänenergialleni hyväksyntää, arvostusta ja kunnioitusta?

Tuntemattoman pelko on portti ja initiaatio; kutsu syvempään itsearvostukseen

Joskus on hitsin vaikeaa irrottutua vanhasta ihmissuhteesta, työstä, yhteisöstä, harrastuksesta tai unelmasta, vaikka se ei enää tunnu hyvältä tai ole omaa sydäntä kunnioittavaa tai synkassa sen kanssa, mitä kohti juuri nyt haluaa kulkea. Saattaa tuntea syyllisyyttä, pelkoa tai ahdistusta ja jäädä pyörimään kehää. Yrittää selvittää, olla mieliksi ja tehdä kompromisseja sen sijaan, että alkaisi tähyillä uusiin suuntiin. Jumittaa kärvistelyssä, jotta ei tarvitsisi kohdata sitä kenties kaikkein syvimmällä olevaa tunnetta: uuteen kasvamisen pelkoa. Tuo pelko on oikeastaan piilotettua arvottomuuden tunnetta. Onko minusta siihen? Voinko muka valita itseäni kohtaan niin paljon rakkautta, että en enää miellytäkään tai tee kompromissia? Voinko valita itseäni kohtaan niin paljon rakkautta, etten jää jumittamaan siihen mikä tuntuu hankalalta vaan suon itselleni kaikkea sitä, mikä auttaa fokusoimaan uuteen suuntaan?

Tässä on oman todellisuutensa luomisen ydin. Kun valitsee elämän eri kohdissa kuulostella, mitä rakkaus itseäni kohtaan tässä tilanteessa olisi, luo itselleen rakkaudellista elämää. Luominen ei tapahdu mielen kautta pinnistellen. Luominen on sallimista. Kun itselleen sallii rakkautta kaikissa tilanteissa (ja kyllä, rakkaus on prosessi ja voi sisältää vihaa, surua, pelkoa, ahdistusta - kysymys on noidenkin tunteiden sallimisesta ja niistä vastuun ottamista), vetää puoleensa yhä isompaa hyvää.

Elämä hoitaa puutarhaansa ihan itse; joskus tulee myrsky sen seurauksena, että on valinnut jotakin itsekunnioittavaa. Mikään ei ole mennyt pieleen, vaan elämä karsii jyviä akanoista, jotta uutta kasvua pääsee tapahtumaan.

Mitä seuraa, jos irrottaudun tästä tutusta? Mikä minua pitää kiinni? Mihin uskon tarvitsevani tätä kuviota? Mitä pahimmillaan seuraa, jos päästän irti? Miksi pelkään sitä? Mitä parhaimmillaan voisi tapahtua, jos päästän irti? Mikä minua kutsuu? Mitä haluan kokea enemmän? Mitä ehkä voisin sydämessäni kokea enemmän, jos päästäisin irti?

Kun uskaltaa hypätä sinne minne sydän kutsuu vaikka miten pelottaa sen sijaan, että yrittää sopeutua, setviä ja ratkaista sitä mikä ei enää toimi, kasvaa arvostuksessa itseään kohtaan. Siitä seuraa aina, että vetää puoleensa uutta hyvää.

Millaisia tunteita ja oloja haluat kokea? Laskeudu mielen toiveista, tavoitteista ja listoista sydämeen tunnustelemaan 

Ei edes tarvitse tietää tarkkaan mitä haluaa. Ei tarvitse olla eksakteja aarrekarrtoja tai viisivuotissuunnitelmia ja tavoitteita. Mikä on unelmoimasi tai toivomasi asian esenssi, ydin? Millaisia tunteita haluamaasi liittyy? Millaisia tunteita elämässäsi olisi enemmän, kun toivomasi toteutuisi? Kuinka voit sallia itsellesi noita tunteita ja oloja jo nyt? Millaiset valinnat, ajatukset ja teot sinua ravitsevat? Miten osoittaisit rakkautta itsellesi enemmän jo nyt?

Minua kutsuu juuri nyt se, että hiljennän ”muita ääniä” ja ravitsen omaani, sometan (tai ylipäänsä pyörin muiden energioissa) vähemmän, en ota liikaa töitä vaan jätän arkeeni itselleni tilaa ja aikaa, aloitan jokaisen päiväni asioilla, jotka ovat vain minua ja omaa elinvoimaani varten. Teen vielä enemmän juttuja joista nautin. Piirrän, maalaan, kirjoitan, liikun, ulkoilen, ravitsen itseäni ihanalla ruualla, nautin elämästä rakkaiden kanssa, varaan yhteistä ja omaa aikaa ihan vain olemiselle. Sallin itselleni sen, etten tee kompromisseja - toimin intuitioni mukaan. En hengaa tai pidä yhteyttä kenenkään kanssa siksi, että ehkä ”kannattaisi” tai koska minulta kenties odotetaan sitä. Keskityn siihen, mikä tuntuu omassa sydämessäni hyvältä ja luotan siihen.

Uuden vuoden aattoiltana nautimme rakkaani kanssa vaaleanpunaista kuohuviiniä ja kävimme läpi kulunutta vuotta. Mitä oivalsimme, mitä opimme, mikä oli haastavaa ja mitä haasteistamme ammensimme? Mitä kohti haluamme kulkea, mikä tulevana vuonna tuntuisi sydämessä hyvältä, mikä kutsuisi? Minut valtasi yhtäkkiä ihana, vaaleanpunainen olo. Näin tulevan vuoden upean roosanvärisenä, säteilevänä, valoisana. En tiedä mitä tulee tapahtumaan, mutta tunnen, että tulevassa tulee olemaan läsnä tuo lempeä, säkenöivä olo.

Aamulla kun heräsin, taivas oli juuri niin vaaleanpunainen kuin oloni illalla. Maahan oli rakettisateen jälkeen yön tunteina levinnyt valkoinen, puhdas lumipeite. Taivas hohti unelmieni värisenä, maa uutta hehkuvan valkoisena.

Ihanaa, rakkaudellista Uutta sinulle!

Tueksi sen tunnustelemiseen, miten voisit olla rakkaudellisemmin itsesi kanssa elämän käänteissä ja uutta luodessasi, Sydänjutun tehtäväkirja ilmaantuu kauppoihin tammikuussa.

Kuva: Katja Tukiainen, Idyll 2