30 maaliskuun, 2018Kommentointi on suljettu.

Olet parasta, mitä sinulle on tapahtunut

Olen ollut tyyppi, joka poimii tarjoiluastialta sen repaleisen karjalanpiirakan, jotta ehjät jäävät toisille. Olen valinnut sen vähemmän maksavan viinin, ostanut kaksi paitaa sen yhden ihanan hinnalla. Olen pysytellyt työpaikoissa ja tilanteissa, jotka ovat kohtuullisen hyviä - koska jotain niistä olen saanut sen paljon eteen, jota olen antanut. Olen ollut hiljaa, kun toinen on keuhkonnut henkisyyttään tai yleistä kyvykkyyttään tai ei muuten vain ehdi kysyä minulta mitään tuutatessaan itseään. Ymmärtäväisyydessäni olen kompannut, kun toinen epävarmuuksissaan on ottanut ylästatuksen eikä ole uskaltautunut yhteyteen.  Olen usein tehnyt kompromissin siitä, mitä eniten haluaisin. Oli se sitten paikalta poistumista tai eri sukkien jalkaan laittamista.

Nykyään olen laatutietoisempi. Hokasin, että minulla oli uskomus jonka vuoksi valitsin aina korkeintaan toiseksi parhaan vaihtoehdon. Tarkemmin ottaen: en uskonut olevani ihan parhaan mahdollisen arvoinen. Repaleisissa karjalanpiirakoissa ei sinällään ole mitään vikaa - mutta ei niitä tarvitse kaavamaisesti lautaselleen latoa, jotta toiset saisivat ehjät.

Elämäni ihmiset tottuivat kiltin tukijan rooliini. Tai siis: olin kasvanut jo varhaisissa vaiheissa selviytymiskeinooni huomioijan rooliin. Usein jostain pusikosta ilmaantui ihminen, joka terotteli ylemmyydentuntojaan eli epävarmuuksiaan minuun, koska sisäisesti ajattelin, että olen itse vahvempi ja kestän näytellä alastatustani. Tai: toiset ovat suostuneet näyttelemään kanssani ylemmyydentuntoista tai ainaista tarvitsijaa, koska sitä oma, arvoani alitajuisesti väheksyvä energia on vetänyt puoleensa.

Hippunenkin alitajuista uskomusta siitä, että jotenkin minut palkitaan, koska olen näin kiltti, huomioiva ja hyvä on uhriutta. Marttyyriutta on asettaa itseään yhtään vähemmän kuin parhaan arvoiseksi, vaikka ei edes yrittäisi saada mitään. Tällä melko vääristyneellä tavalla suhtautua itseensä on pitkät juuret ja moni meistä elää koko elämänsä ehdollistuneena uskomukselle, että itsessä on vikaa tai vähempiarvoista.

En valinnut rikkinäisiä ruokia saadakseni jotain, vaan koska uskoin, että ehjät kuuluvat muille. On egon ja ihmismielen rajoittunut uskomus, että olen ytimeltäni vähemmän kuin Luoja. Itsensä rakastamisen ydin on minulle sitä, että tunnistan sisäisen jumaluuteni ja elän sitä todeksi. Jos tämä tuntuu turhan diipiltä, voi itseään oppia rakastamaan ihan vaan siksi, että elämä on silloin hitsin paljon kivempaa.

Itsensä ykköseksi arvostaminen kuuluu kaikille, ei vain niille jotka ovat jotenkin tosi upeita. Valtarakennelmille - puhun nyt ennen kaikkea ihmisten välisistä sosiaalisista dynamiikoista - ja voimaantumattomuudelle tämä on vähän haastava setti: ai että ihan oikeasti olisimme kaikki samanarvoisia ja yhtä arvokkaita? Ai miten niin muka luon todellisuuteni - ai kaikki elämäni shittijututkin, vai? Ai miten niin kaikessa röpelössäni olen täysin hyvä?

Tällaista vastuullisuutta ja voimaantumisen ensiaskelta ei voi elämässäsi kukaan puolestasi ottaa. Onneksi, sillä sydänvoimaantumisen riemua ei myöskään kukaan voi sinulta riistää. Mutta itse pitää valita olla arvottamatta itseäsi sen mukaan mitä töissä, ihmissuhteissa, elämäsi yhteisöissä ja laiffissasi ylipäänsä tapahtuu. Eivät kaikki ole valmiita katsomaan sinua arvostavasti - omilta arvottomuuden tunteiltaan. Aina löytyy linttaajia. Älä sinä linttaa itseäsi.

Itseni arvostamisen laatutietoisuus näkyy kaikessa elämässäni: viimeksi Ikeassa pohdiskelin, otanko vastaanotolleni nämä vai nuo korituolit. Nämä olivat puolet halvemmat, mutta nuo tuntuivat ihanammilta. Otin tietysti nuo, koska haluan tarjota parasta asiakkailleni ja itselleni. Eikä paras ole kalleinta vaan sitä, mikä tässä hetkessä tuntuu hyvältä ja energiaani arvostavalta. Oloni on vauras, koska minulla on minut. 

Voin ottaa repaleisen karjalanpiirakan, mutta en autopilotilla. En valitse sellaista, mikä on turvallista ja näennäisesti tuottaa elämääni hyvää, jos se syö hyvää fiilistä itseni kanssa. Jos hintana on miellyttäminen, ahtaus tai oman energiani kuluminen, valitsen mieluummin tyhjiön tai etäisyyttä kuin kompromissin. Se tulee näkyväksi elämässäni yltäkylläisenä hyvänä, jonka eteen ei tarvitse ponnistella mitenkään. 

Elän sisäistä jumaluuttani ja luojuuttani arvostaen, en sitä ansaiten. Olen parasta, mitä minulle on tapahtunut, koska olen itse sallinut näin syvän rakkauden itselleni.

Olet parasta, mitä sinulle on tapahtunut -verkkokurssi tulossa keväällä. Oletko valmis löytämään oman arvosi?

23 tammikuun, 2018Kommentointi on suljettu.

Mitä lempeyteen tarvitaan? (Ei pelkkää hymyä ja joojoota!)

Kun puhutaan lempeydestä, voi tulla fiilis, että no sehän on sellaista lussua hymyilyä ja paijaamista, positiivista ajattelua ja hankalien juttujen lakaisemista maton alle.  Sellaista, että olen aina niin ihana ja helppo. No way. Tykkään Maaret Kallion ilmaisusta ”lujasti lempeä”. Käytän myös ilmausta tough love - tai ihan vain sanaa ”itsekunnioitus”.

Olen saanut viime aikoina kuulostella erityisen tarkkaan, millä tavoin tukisin itseäni parhaiten, jotta voin olla lempeästi läsnä a) itselleni b) ylipäänsä kenelle tahansa c) asiakkailleni tai luennoillani. Mitä tarvitsen, jotta minulla on itseni kanssa ravittu, kannateltu ja rakastettu olo. Mitä tarvitsen voidakseni ilmaista ja kohdata levollisesti ja rehellisesti omasta ytimestäni. Mitä tarvitsen liikkuessani ympäristöissä, joissa pintojen alla muhistelee piilotettuja pelko-energioita: kilpailua, pätemisen tarvetta, eriarvoisuutta, kontrollia.

Eli mitä tarvitsen elämässä, oikeastaan. Onhan meissä ja laiffissa vähän kaikenlaista. Eikä se ole väärin eikä paha asia; kenties ei ole mitään ”noita muita”, on vain heijastumia itsestäni, jotta löytäisin myötätuntoa itseäni ja toisia kohtaan.

Veikkaan, että moni (herkkä) kuulostelee samanlaisia asioita. Usein otamme ihan turhaa vastuuta tilanteista: miten mun tässä nyt olisi hyvä olla ja ymmärtää, jotta kaikilla olisi jees. Lempeys on sitä, että uskaltaa ottaa vastuun pelkästään siitä, että omassa olossa ja elämässä on lempeys läsnä.  Se on mitä suurin paradoksi! Usein myötäelämme syvästi ja tallomme vahingossa omille varpaillemme. Rajat katoavat taivaan tuuliin, jos ovat löytyneetkään.

Joskus lempeys tarkoittaa selkeitä linjauksia sen suhteen, kuka ja mitkä tilanteet ja asiat ovat energiani, sydämeni, aikani ja lempeyteni arvoisia. Olemme arvokkaita kaikki. Mutta ei lempeys ole sitä, että tykkään kaikista, suostun kaikkeen tai annan muiden jyrätä ja yritän itse vain ”kasvaa”, ”olla avoin”, ”henkinen” tai ”kypsä” .

Kun tarvitsen lempeyttä itseäni kohtaan, tarvitsen niiden äänien sivummalle jättämistä, jotka eivät tue omassa itsessäni olemista. Tarvitsen keskittymistä siihen, mistä juuri minulle tulee hyvä olo. Tarvitsen sydämeeni luottamista; sisäinen ääneni kertoo, keiden seurassa tai minkä asioiden parissa tulen ravituksi. Vaikka toinen ihminen kuinka hymyilee ja halaa, ei välttämättä kannata juuri hänelle avautua. Eivät kaikki ihmissuhteet ole vastavuoroisia tai tasavertaisia. Työsuhteissa voi olla paljon tunnistamatonta ja muuksi muunnettua, toiseen projisoitua pelkoa. Ei kaikki mikä kiiltää ole kultaa. Se on inhimillistä, eikä toisin tarvitse ollakaan. Omia tuntemuksiaan ei myöskään tarvitse epäillä tai sysätä epävarmuuden piikkiin.

Tarvitsen siis kykyä erotella ja karsia. Tarvitsen uskallusta nähdä asiat suurentelematta ja kaunistelematta. Tarvitsen itsekunnioitusta, jotta en lähde miellyttämään tai pelaamaan pelejä. Tarvitsen myötätuntoa, koska olen ihminen. Tarvitsen rajoja ja keskittyneisyyttä. Tarvitsen ymmärrystä siitä, mikä on minulle turvallinen, kasvua tukeva epämukavuusalue ja mikä turvaton, selviytymiskeinoihini keikauttava vaaravyöhyke. Tarvitsen lempeyttä, jotta sisäinen turvani kasvaa. Silloin en tavoittele hyväksytyksi tulemista hyvinvointini tai totuuteni kustannuksella.

Tarvitsen itseltäni lupaa tuntea, ajatella ja kokea juuri mitä koen. Monesti vaadimme itseltämme paljon sen suhteen, millaiset tunteet ja ajatukset ovat oikeita. ”No mullahan on kaikki ihan hyvin, en saisi tuntea tyhjyyttä tai tyytymättömyyttä”. ”No mähän saan tästä asiasta niin paljon, mun pitäisi tuntea (vain) kiitollisuutta”,  ”Rakkaudellinen, kypsä tai henkinen ihminenhän on jo ohittanut tällaiset tunteet”.

Tunteiden kategorisoiminen ei ole lempeää itseämme eikä toisia kohtaan. Jokainen tunne on initiaatio, portti syvemmälle itseemme ja kasvuun. Se ei tarkoita, että tarvitsee jäädä esimerkiksi epävarmuuden tai katkeruuden kahlitsemaksi - mutta vain lempeyden ja myötätunnon kautta tunteissaan pääsee voimaantumaan. Voimaantunut saa kokea tunteiden mahtavan alkemian, eikä siksi kenties haluakaan niitä kieltää tai arvottaa. 

Lempeyden ytimessä ovat itseni hoitaminen ja oman hyvän oloni asettaminen ykköseksi. Se ei ole itsekästä omaan napaan tuijottelua ja muiden jättämistä hunnigolle, vaan kallisarvoisen sydämeni ja elinvoimani arvostamista.

Kuva: Cassia Beck

Lämpimästi tervetuloa voimauttavaan valmennukseen tai näkijäkonsultaatioon: annataipale.com

16 maaliskuun, 2017Kommentointi on suljettu.

Uupumuksen kautta sydämen voimaan

Uupumus syntyy, kun ei voi olla kokonainen, oma itsensä kaikkine tunteineen. Jos energiaa kuluu tunteiden tai sydämen äänen alas painamiseen, seuraa uupumusta.

Read more

Vipinää sydämen kinttuihin ja ajankohtaisia tarjouksia kerran kuussa. 

Vipinää sydämen kinttuihin ja ajankohtaisia tarjouksia kerran kuussa. 

Vipinää sydämen kinttuihin ja ajankohtaisia tarjouksia kerran kuussa. 

footer logo

© 2017 Anna Taipale