Olen ollut tyyppi, joka poimii tarjoiluastialta sen repaleisen karjalanpiirakan, jotta ehjät jäävät toisille. Olen valinnut sen vähemmän maksavan viinin, ostanut kaksi paitaa sen yhden ihanan hinnalla. Olen pysytellyt työpaikoissa ja tilanteissa, jotka ovat kohtuullisen hyviä - koska jotain niistä olen saanut sen paljon eteen, jota olen antanut. Olen ollut hiljaa, kun toinen on keuhkonnut henkisyyttään tai yleistä kyvykkyyttään tai ei muuten vain ehdi kysyä minulta mitään tuutatessaan itseään. Ymmärtäväisyydessäni olen kompannut, kun toinen epävarmuuksissaan on ottanut ylästatuksen eikä ole uskaltautunut yhteyteen. Olen usein tehnyt kompromissin siitä, mitä eniten haluaisin. Oli se sitten paikalta poistumista tai eri sukkien jalkaan laittamista.
Nykyään olen laatutietoisempi. Hokasin, että minulla oli uskomus jonka vuoksi valitsin aina korkeintaan toiseksi parhaan vaihtoehdon. Tarkemmin ottaen: en uskonut olevani ihan parhaan mahdollisen arvoinen. Repaleisissa karjalanpiirakoissa ei sinällään ole mitään vikaa - mutta ei niitä tarvitse kaavamaisesti lautaselleen latoa, jotta toiset saisivat ehjät.
Elämäni ihmiset tottuivat kiltin tukijan rooliini. Tai siis: olin kasvanut jo varhaisissa vaiheissa selviytymiskeinooni huomioijan rooliin. Usein jostain pusikosta ilmaantui ihminen, joka terotteli ylemmyydentuntojaan eli epävarmuuksiaan minuun, koska sisäisesti ajattelin, että olen itse vahvempi ja kestän näytellä alastatustani. Tai: toiset ovat suostuneet näyttelemään kanssani ylemmyydentuntoista tai ainaista tarvitsijaa, koska sitä oma, arvoani alitajuisesti väheksyvä energia on vetänyt puoleensa.
Hippunenkin alitajuista uskomusta siitä, että jotenkin minut palkitaan, koska olen näin kiltti, huomioiva ja hyvä on uhriutta. Marttyyriutta on asettaa itseään yhtään vähemmän kuin parhaan arvoiseksi, vaikka ei edes yrittäisi saada mitään. Tällä melko vääristyneellä tavalla suhtautua itseensä on pitkät juuret ja moni meistä elää koko elämänsä ehdollistuneena uskomukselle, että itsessä on vikaa tai vähempiarvoista.
En valinnut rikkinäisiä ruokia saadakseni jotain, vaan koska uskoin, että ehjät kuuluvat muille. On egon ja ihmismielen rajoittunut uskomus, että olen ytimeltäni vähemmän kuin Luoja. Itsensä rakastamisen ydin on minulle sitä, että tunnistan sisäisen jumaluuteni ja elän sitä todeksi. Jos tämä tuntuu turhan diipiltä, voi itseään oppia rakastamaan ihan vaan siksi, että elämä on silloin hitsin paljon kivempaa.
Itsensä ykköseksi arvostaminen kuuluu kaikille, ei vain niille jotka ovat jotenkin tosi upeita. Valtarakennelmille - puhun nyt ennen kaikkea ihmisten välisistä sosiaalisista dynamiikoista - ja voimaantumattomuudelle tämä on vähän haastava setti: ai että ihan oikeasti olisimme kaikki samanarvoisia ja yhtä arvokkaita? Ai miten niin muka luon todellisuuteni - ai kaikki elämäni shittijututkin, vai? Ai miten niin kaikessa röpelössäni olen täysin hyvä?
Tällaista vastuullisuutta ja voimaantumisen ensiaskelta ei voi elämässäsi kukaan puolestasi ottaa. Onneksi, sillä sydänvoimaantumisen riemua ei myöskään kukaan voi sinulta riistää. Mutta itse pitää valita olla arvottamatta itseäsi sen mukaan mitä töissä, ihmissuhteissa, elämäsi yhteisöissä ja laiffissasi ylipäänsä tapahtuu. Eivät kaikki ole valmiita katsomaan sinua arvostavasti - omilta arvottomuuden tunteiltaan. Aina löytyy linttaajia. Älä sinä linttaa itseäsi.
Itseni arvostamisen laatutietoisuus näkyy kaikessa elämässäni: viimeksi Ikeassa pohdiskelin, otanko vastaanotolleni nämä vai nuo korituolit. Nämä olivat puolet halvemmat, mutta nuo tuntuivat ihanammilta. Otin tietysti nuo, koska haluan tarjota parasta asiakkailleni ja itselleni. Eikä paras ole kalleinta vaan sitä, mikä tässä hetkessä tuntuu hyvältä ja energiaani arvostavalta. Oloni on vauras, koska minulla on minut.
Voin ottaa repaleisen karjalanpiirakan, mutta en autopilotilla. En valitse sellaista, mikä on turvallista ja näennäisesti tuottaa elämääni hyvää, jos se syö hyvää fiilistä itseni kanssa. Jos hintana on miellyttäminen, ahtaus tai oman energiani kuluminen, valitsen mieluummin tyhjiön tai etäisyyttä kuin kompromissin. Se tulee näkyväksi elämässäni yltäkylläisenä hyvänä, jonka eteen ei tarvitse ponnistella mitenkään.
Elän sisäistä jumaluuttani ja luojuuttani arvostaen, en sitä ansaiten. Olen parasta, mitä minulle on tapahtunut, koska olen itse sallinut näin syvän rakkauden itselleni.
