6 heinäkuun, 2018Kommentointi on suljettu.

Ettäs kehtaat!

Naapuri yhytti minut leikkelemästä pihan valtavan pionipenkin tuulessa tuivertuneita, maata viistäviä kukkeuksia. ”Mitä sä teet!”, karjaisi hän, maanomistajan elkein, vaikka ei omistakaan kuin yhden viideskymmenesosan pionipenkistä, josta minä omistan suunnilleen saman verran. ”Kerään talteen näitä sateesta liiskaan menneitä, etteivät joudu hukalle”, loihen lausumaan.

Naapuri oli sitä mieltä, ettei yhteisiä pioneja saisi leikata kotiinsa kimppuun - edes niitä liiskallaan olevia. Hän tuumi, mitä siitäkin tulisi jos kaikki kävisivät pusikolla. ”Kukaan muu ei kehtaa kuin sinä”, hän hyökyi, erittäin paheksuvasti.

”Kehtaan kyllä”, sanoin.

Kun häpeän valta laantuu, voi nousta siivilleen ja säkenöidä

Ehdotin, että otetaan aihe puheeksi taloyhtiön hallituksessa: saako liiskaan meneviä pioneja poimia? Mielessäni on jo ehdotus: kaikki halukkaat voisivat poimia itselleen yhden tai kaksi pionia valtavasta, kymmenien metrien mittaisesta istutuksesta kesän aikana. Yhteiseksi iloksihan ne pionit on tarkoitettu.

Pionigate on kuitenkin jo muodostunut. (Voisin tietysti avata sanaisen arkkuni puolestani siitä, kuinka naapurin maksamaton yhtiövastikevelka myös on yhteistä resurssia, samoin taloyhtiön tilat, joita naapurin roina pursuaa.) Mutta en ajattele niin, että ”mitä jos kaikki tekis tai jättäis tekemättä”.

Varmasti on hyvä olla yhteisiä pelisääntöjä. Mutta ajattelen ennen kaikkea, että keskustellaan niistä, eikä oletella mitään. Tutkitaan, mitä kukin haluaa ja tarvitsee. Kuulostellaan, millaiset luovat ratkaisut ja kompromissit palvelisivat kaikkia. Ajattelen tällä tavalla ihmissuhteissa ja kaikissa elämän asioissa. 

Häpeä estää meitä keskustelemasta ja tuottaa oletuksia siitä, mitä muut tuumivat, haluavat ja ajattelevat. Häpeä estää olemasta itselle ja muille rehellinen siitä, kuka olen, mitä tunnen ja mitä tahdon. Häpeä estää myös kysymästä ja olemasta utelias; se tuottaa ylemmyyttä ja erillisyyttä - tai alemmuutta ja erillisyyttä. Häpeä on sisäistä, alitajuista kokemusta siitä, että jää yksin jos on sitä mitä on. Häpeä estää tutustumasta omaan suurenmoisuuteensa.

Kehtaaminen on häpeän sietämistä, sen vankeudesta poistumista

Ajattelen, että Suomi on sääntöjen ja häpeän luvattu maa. Onko missään muualla samanlaisia millimetrin eksakteja standardeja sen suhteen, millaiset kaadot kylppärissä on oltava ja missä ravintolan tarjoamaa simaa saa nauttia ja kuka voi perustaa nakkikiskan. En tiedä toista yhtä säännöissä rigidiä maata, kuin Suomi. (Arvostan maadoittuneisuutta ja toimivuutta täällä, ja toisaalta säännöt ehkä tuottavat sitäkin, kuka tietää.)

Kehtaamisessa on kysymys häpeän sietämisestä. Jos ei siedä omaa häpeäänsä vaan peittelee, nolostelee ja hyssyttelee itseään tai toisia, liiskaa itseään sisäisesti siitä mitä itse on. Silloin ei koskaan kehtaa. Ja jos joku toinen kehtaa, häntä paheksutaan. ”Mitä muutkin ajattelevat!” tai ”Mitä siitä tulis jos kaikki toimis noin kuin sinä!?” Silloin saatetaan valtavan omavaltaisuuden puuskaisessa tuulessa myös ryskiä tavarajunan lailla toisen ihmisen rajojen yli - oman rajattomuuden vuoksi. Silloin tuhannen taalan kohta olisi sukeltaa tutkimaan, mikä oikeasti tekee kipeää. Häpeä estää tulemasta näkyväksi itselle ja toisille - ja estää syvien yhteyksien muotoutumisen. Diippiä kohtaamista on vain siellä, missä uskaltaudutaan häpeän valtakuntaan, haavoittuviksi. Paradoksaalisesti silloin häpeästä myös vapautuu.

Silloin voi avautua keskustelulle ja yhteiselle tutkailulle siitä missä rajat menevät ja mitä kukainenkin kokee. Usein häpeä sitoo loukkaantuneisuuteen niin, ettei päästä syvemmälle tasolle keskustelemaan ja katsomaan sitä, mikä oikeasti tekee kipeää. Silloin jäädään vuosikymmeniksi kitkerään katkeruuteen siitä, että joku on pissannut mun muroihin ja syyllisten on kärsittävä.

Paheksunta on oman häpeän projisoimista toiseen. Kysymys ei ole niinkään moraali- tai pelisäännöistä, koska niistähän juurikin voisi aina keskustella. Minä voin hakea pionini myös kaupasta. Kysymys on siitä energiasta millä itseä, toisia ja maailmaa lähestytään.

Kun lähestyy tunnistamattoman ja kohtaamattoman häpeän kautta, pienentää itseään ja muita. Aihe on minulle tuttu ja rakas; kirjassanikin kerron, kuinka häpeän syvästi kohtaaminen itsessäni, sen synnyn alkulähteillä on vapauttanut minua valtavasti. Lukkiutuneita tunteita ei voi mentaalisesti prosessoida. Tieto ei ole näissä asioissa vapauttavan tuntemisen ja integroimisen väärti. Tarkoitan, että ei riitä, että tietää mistä omat traumat ja kipukohdat elämässä nousevat. Tieto auttaa jauhamaan samaa levyä uudestaan ja antaa matskua syyttää elämää ja esittää vaatimuksia kosmokselle. Vain syvä, elämästään täyden vastuun ottava halu kokea vihdoin muuta auttaa vapautumaan ja eheytymään. Eteenpäin kulkeminen opettaa uudenlaista tapaa olla, haavojensa ikuisesti nuoleminen ei opeta mitään. Häpeän tapauksessa eteenpäin kulkemista on muun muassa kehtaaminen.

Kehtaan laulaa täysillä fillaroidessani pitkin kyliä, kehtaan unelmoida suuria ja myös kulkea tietoisesti unelmiani kohti. Kehtaan olla järjetön. Kehtaan kuulostella missä rajani menevät. Kehtaan tuntea ja kehtaan ilmaista tunteeni. Kehtaan sanoa, kun olen eri mieltä. Kehtaan nähdä toisen, ja kehtaan nähdä itseni. Kehtaan ajatella isosti, laatikon ulkopuolelta. Kehtaan katsoa maailmaa omalla tavallani. Kehtaan rakastaa ja arvostaa itseäni, kehtaan voimautua. Kehtaan jättää ihmisiä taakseni, kehtaan tutustua uusiin, kehtaan olla esittämättä mitään, olla osallistumatta peleihin. Kehtaan luottaa tunteisiini ja toimia niiden mukaan. Kehtaan olla epäilemättä omaa intuitiotani ja tunteitani, vaikka paperilla näyttäisi miltä. Kehtaan vaatia parasta itselleni tärkeissä asioissa. Kehtaan olla tekemättä kompromisseja totuudestani ja minulle kallisarvoisesta. Kehtaan siis olla omassa voimassani.

(Vielä sananen pioneista: energeettisesti en ihmettele, että naapuri tuli räyhäämään, koska kukkia poimiessani olen joskus ajatellut, että kaikki eivät välttämättä ole sitä mieltä että poimia saa, ja joku voi tulla joskus urputtamaan. Nyt kävi niin.)

Sykähdin pohtimaan häpeää ja kehtaamista; aihe on minulla pinnalla muutenkin.

Rakkauteen syventyminen kysyy häpeän kohtaamista

Kun kasvaa kohti uusia unelmia tai menee syvemmälle kohti rakkautta, joutuu kohtaamaan häpeää ja kaikkea itsessä vielä täyteen potentiaaliin kasvamatonta. Kehtaaminen on evoluutioon uskaltautumista, voimaantuneisuutta. 

Asuuhan minunkin sisälläni yhä se pieni sivuun sutija, joka mieluummin sopeutuu ja hiihtelee vähän näkymättömissä lavan reunoilla ja pujahtaa sitten asuttamaansa kuiskaajan koppiin, ettei kukaan pääse sanomaan, että ettäs kehtaat. Mutta sitten minussa asuu se toinenkin, jota kukaan ei kiellä kurkottamasta tähtiin.

Ja poimimasta pioneja.

Myös koska mä kehtaan, julkaisen lähes pari vuotta sitten kuvatun Sydänjuttu-videon, jossa haastattelen upeaa terapeutti&häpeäasiantuntija Heidi Valastia. Haastattelusta on tulossa osa 2, jahka sen joskus saan valmiiksi. Sydänjuttu-videoita on muutenkin vino pino leikkaamatta ja tuloillaan joskus, sitä mukaa kun töiltäni ja elolta niitä saatan saattaa valmiiksi. Ehkä annan perfektionismilleni vähän periksi, ja kehtaan tuutata joskus ulos jotakin vähemmän viimeisteltyä. Sellainen on tämäkin, ja silti tärkeä, uskon. Joten, here you go --->  Sydänjuttu x Heidi Valasti, Ai mikä häpeä, osa 1

24 kesäkuun, 2018Kommentointi on suljettu.

Kärsimys ei takaa myötätuntoa – empatiaan tarvitaan muutakin

Luin viihteen vuoksi erästä astrologiaan liittyvää keskustelufoorumia tovi sitten. Huomioni kiinnitti kommentti, jossa joku elämässään paljon vastoinkäymisiä kokenut, nytkin koettelevasti sairastava piti palopuheen siitä kuinka kärsimys jalostaa ihmisen myötätuntoa. Ja kuinka omien kärsimysten kautta osaa arvostaa syvyyttä ja kaikkea kaunista.

Ajattelen itsekin niin. Mutta kommentissa kuulsi läpi jokin muukin, jonka myös tunnistin itsessäni. Olen myös aiemmin ollut katkera siitä, miten jotkut tuntuvat pääsevän niin paljon helpommalla, että eivät mitenkään voi samastua syviä sävyjä nähneiden väriskaaloihin.

Nykyään ajattelen myötätunnosta paljon muutakin. Uskon, että olen jollain tiedostamattomalla tavalla ollut vähän koukussa sellaiseen marttyyriuteen, jossa olen kärsinyt paljon kärsimysten olemassaolon vuoksi. Silloin huomionsa kiinnittää siihen mikä on dramaattista, epäoikeudenmukaista ja traagista. Se on ollut omanlaisensa sokea piste. Olen huomaamattani pitänyt elämän synkkiä sävyjä vähän ylevämpinä tai tärkeämpinä kuin kirkkaita ja kepeitä.

Olen huomaamattani pitänyt elämän synkkiä sävyjä vähän ylevämpinä tai tärkeämpinä kuin kirkkaita ja kepeitä

Mutta elämässään voi myös jäädä kiinni sellaiseen tarinaan, jossa katsoo lähinnä sitä, mikä kaikki on mennyt päin mäntyä. Ja kun tarinaan jää kiinni, toistaa kokemuksissaan samaa levyä ihan loputtomasti. Vetää puoleensa sitä, mihin huomionsa kiinnittää. Silloin on tarinan vanki ja odottaa, että tarina päättyy kun jokin ulkopuolelta tulee ja pelastaa, tai kun itse jonakin päivänä on ”kyllin hyvä”, jotta ei enää tarvitse kärsiä siitä, ettei mikään oma rakkausjuttu koskaan onnistu, että sairastaa aina, että rahat on loppu, että kukaan ei näe tai arvosta.

(Uhrius on selviytymiskeino siinä missä muutkin. Uhriuden selviytymiskeinon tunnistaa mm. usein toistuvasta itsesäälistä, voimattomuudesta, katkeruudesta tai siitä, että tietyt tilanteet ja kokemukset elämässä toistuvat uudestaan ja uudestaan jättäen kitkerän jälkimaun. Tunteesta, että aina multa lähtee matto jalkojen alta. Uhrius on joskus ylimielistäkin: halua auttaa, opettaa ja ojentaa: ”minä tiedän kärsimysteni vuoksi niin paljon enemmän". 

Taannoin en ole ihan voinut ymmärtää kun minulle on sanottu, että olen jollain tavalla koukussa uhriuteeni. Että jotakin saan niistä samoista shittijutuista, joita elämässäni alitajuisesti toistan eli vedän puoleeni. Selviytymiskeinoni ei varsinaisesti ole ollut uhrius, mutta vielä muutama vuosi sitten astrofoorumia lukiessani en olisi pitänyt kärsimyksestä paasaavan kommenttia minään.

Sitten aloin toden teolla katsella rehellisesti, missä kaikessa uskoin, että kärsimys on jotenkin ”parempaa” kuin hyvän vastaanottaminen ja iiseys. Missä kaikessa itsepintaisesti pidin kiinni arvottomuudesta ja uskomuksesta, että en saa nauttia ja iloita. Missä kaikessa uskoin, että voin paremmin auttaa toisia jos tunnen kärsimyksen hyvin. Missä kaikessa en suostunut opettelemaan vastaanottamista ja itseni arvostamista (ne eivät tule ulko- vaan sisäpuolelta). Hommahan on melkoista salapoliisityötä; uskomuksemme ilmenevät niin älyttömän alitajuisesti - eihän kukaan järjellä ajateltuna halua takertua kärsimykseen. Eihän kukaan halua voida huonosti.

Nykyään ajattelen, että myötätuntoon ja avarakatseisuuteen tarvitaan myös iloa, huumoria, kepeyttä, sisäistä turvaa ja valtavasti rakkautta ja iloa omasta itsestä

Nykyään ajattelen, että myötätuntoon ja avarakatseisuuteen tarvitaan myös iloa, huumoria, kepeyttä, sisäistä turvaa ja valtavasti rakkautta ja iloa omasta itsestä. Tämä voi kuulostaa ihan kamalalta, mutta puhun nyt ennen kaikkea itsestäni, havainnosta oman sisäisyyteni suhteen: kärsimystarinat tekevät ihmisestä myös itsekkään. Ihminen saattaa ajatella, että koska mä oon käynyt niin raffeja juttuja läpi, noi muut ei voi ihan ymmärtää - mutta minä sen sijaan ymmärrän kaikkia. Alitajuisella tavalla odottaa kärsimyksistään jotain suurta palkkiota. Pahimmassa tapauksessa marttyyri kilttinä auttaa toisia ja ajattelee, että jotain hyvää mullekin kuuluisi, mutta ei itse asiassa ole avoin vastaanottamaan koska elää niin voimakkaasti kärsimyksen tietoisuudessa. Sitten, kun tapahtuu jotain hyvää, se on suuri ihme. Usein uhriuteen koukuttunut sabotoi alitajuisesti hyvätkin jutut, koska ne eivät mätsää siihen sisäiseen stooriin, jota itsestään ja elämästä huomaamattaan toistaa. Elämä pyörii sen ympärillä, kuinka huonosti voin.

Uhri on uhri, koska uskoo arvottomuuteensa ja siihen, että jotain mussa vissiin viiraa ja pahasti

Ei siinä ole mitään vikaa. Uhri on uhri, koska uskoo arvottomuuteensa ja siihen, että jotain mussa vissiin viiraa ja pahasti. Siksi uhrius on selviytymiskeino: se on syntynyt tosi varhain ja syystä. Mutta uhriutta ei tarvitse eikä voi ratkaista. Halu ratkaista on usein vähän sama kuin saman tarinan puhtaaksi kirjoittaminen uudelleen ja uudelleen sen sijaan, että heittäisi jo muistiinpanot tuleen. Sen sijaan itseään ja elämäänsä tarvitsee katsoa myötätunnolla ja päättää, haluaako katsoa loppuelämänsä risukasaa vai niitä rakoja, joista valo tulee sisään. Se on meille kaikille iso valinta - toiset ovat varmasti saaneet eväitä enemmän synkkyyteen, toiset valoon, mutta aikuinen saa päättää lopulta itse. Koskaan ei ole myöhäistä.

Ja siksi sanon jälleen: ei tarvitse tulla paremmaksi ihmiseksi. Ei haavojaan tarvitse eheyttää. ”Eheyttämistyöskentely” on joskus kärsimysenergian ylläpitämistä. Eheytymiseen tarvitaan myös kepeyttä, iloa, helppoutta ja rakkautta. Vastaanottamisen opettelua on se, että sallii itselleen hyvää ihan pienissä asioissa silloinkin kun tuntuu pahalta. Se on sitä, että vastaanottaa surunsa siitä mitä on ollut tai mitä on. Ja voimaantuu.

Myötätunto on sitä, että opettelee arvostamaan ja rakastaa itseään ihan hurjasti - kaikista kokemuksistaan ja ominaisuuksistaan johtuen ja niistä huolimatta. Sallii itselleen parasta

Kysyy todella paljon myötätuntoa itseä kohtaan tunnistaa oma uhriutensa ja alkaa valita uudelleen. Myötätunnon opettelu itseä kohtaan on meille kaikille tuhannen taalan valinta. Myötätunto on sitä, että opettelee arvostamaan ja rakastaa itseään ihan hurjasti - kaikista kokemuksistaan ja ominaisuuksistaan johtuen ja niistä huolimatta. Sallii itselleen parasta. Ei heittäydy kynnysmatoksi (enää), asettaa (uudet) rajat vaikka kaikki eivät siitä pitäisikään, ei tee kompromissia omasta totuudestaan. Valitsee sitä mitä itse tarvitsee ja mikä omaa elämää rakentaa. Myötätuntoon tarvitaan myös sellaista sydäntä avaavaa ja ilahduttavaa, mitä ei referoida menneisyyden kärsimyksiin. Myötätunto on vastaanottamista, ei pelkkää antamista ja kärsimyksistä ammentamista. Myötätunto on transformaatiota: voikin alkaa nähdä itseään ja elämäänsä ihan uusista kulmista. 

Minä olen löytänyt minut kaikkien kokemusteni kautta. Olen löytänyt voimani löytämällä sen, missä olen ollut voimaantumaton. En ole kukaan sanomaan mitään siitä, millaisia kokemuksia jonkun toisen sielu tarvitsee. Minä olen tarvinnut joka ikisen oman kokemukseni.

"Auttamistyön" ydin on minusta siinä, että tukee toista auttamaan itseään

Myötätunnossa itseäni kohtaan olen löytänyt jotain horjumatonta. En enää hylkää itseäni siksi, että ymmärrän tai tunnen myötätuntoa toista ihmistä kohtaan. Aiemmin hoivasin ja autoin omalla kustannuksellani - eli toimin marttyyriudesta ja uhriudesta käsin. En määritellyt arvoani kaikkein tärkeimmäksi. Luulin voivani pelastaa tai fiksata toisen - luulin suorastaan, että se on tehtäväni. En enää usko, että toisen ihmisen elämän tai maailman pitäisi olla muuta kuin se on - varsinkaan mikään minun näkemykseni mukainen versio siitä mikä on reilua, ihanaa, rakkaudellista. "Auttamistyön" ydin on minusta siinä, että tukee toista auttamaan itseään. Uskon, että kun olen itse vastaanottamisen tilassa olen omassa voimassani, yhteydessä hyvin luonnolliseen hyvinvoinnin olotilaani, ytimeeni. Kun ammennan itse, voin virrattaa itseni kautta. 

Jokainen parantaa itse itsensä. Ja kun niin käy, alkaa hyvä todella kiertää.

Kuva: Transform / Mysticmamma

30 maaliskuun, 2018Kommentointi on suljettu.

Olet parasta, mitä sinulle on tapahtunut

Olen ollut tyyppi, joka poimii tarjoiluastialta sen repaleisen karjalanpiirakan, jotta ehjät jäävät toisille. Olen valinnut sen vähemmän maksavan viinin, ostanut kaksi paitaa sen yhden ihanan hinnalla. Olen pysytellyt työpaikoissa ja tilanteissa, jotka ovat kohtuullisen hyviä - koska jotain niistä olen saanut sen paljon eteen, jota olen antanut. Olen ollut hiljaa, kun toinen on keuhkonnut henkisyyttään tai yleistä kyvykkyyttään tai ei muuten vain ehdi kysyä minulta mitään tuutatessaan itseään. Ymmärtäväisyydessäni olen kompannut, kun toinen epävarmuuksissaan on ottanut ylästatuksen eikä ole uskaltautunut yhteyteen.  Olen usein tehnyt kompromissin siitä, mitä eniten haluaisin. Oli se sitten paikalta poistumista tai eri sukkien jalkaan laittamista.

Nykyään olen laatutietoisempi. Hokasin, että minulla oli uskomus jonka vuoksi valitsin aina korkeintaan toiseksi parhaan vaihtoehdon. Tarkemmin ottaen: en uskonut olevani ihan parhaan mahdollisen arvoinen. Repaleisissa karjalanpiirakoissa ei sinällään ole mitään vikaa - mutta ei niitä tarvitse kaavamaisesti lautaselleen latoa, jotta toiset saisivat ehjät.

Elämäni ihmiset tottuivat kiltin tukijan rooliini. Tai siis: olin kasvanut jo varhaisissa vaiheissa selviytymiskeinooni huomioijan rooliin. Usein jostain pusikosta ilmaantui ihminen, joka terotteli ylemmyydentuntojaan eli epävarmuuksiaan minuun, koska sisäisesti ajattelin, että olen itse vahvempi ja kestän näytellä alastatustani. Tai: toiset ovat suostuneet näyttelemään kanssani ylemmyydentuntoista tai ainaista tarvitsijaa, koska sitä oma, arvoani alitajuisesti väheksyvä energia on vetänyt puoleensa.

Hippunenkin alitajuista uskomusta siitä, että jotenkin minut palkitaan, koska olen näin kiltti, huomioiva ja hyvä on uhriutta. Marttyyriutta on asettaa itseään yhtään vähemmän kuin parhaan arvoiseksi, vaikka ei edes yrittäisi saada mitään. Tällä melko vääristyneellä tavalla suhtautua itseensä on pitkät juuret ja moni meistä elää koko elämänsä ehdollistuneena uskomukselle, että itsessä on vikaa tai vähempiarvoista.

En valinnut rikkinäisiä ruokia saadakseni jotain, vaan koska uskoin, että ehjät kuuluvat muille. On egon ja ihmismielen rajoittunut uskomus, että olen ytimeltäni vähemmän kuin Luoja. Itsensä rakastamisen ydin on minulle sitä, että tunnistan sisäisen jumaluuteni ja elän sitä todeksi. Jos tämä tuntuu turhan diipiltä, voi itseään oppia rakastamaan ihan vaan siksi, että elämä on silloin hitsin paljon kivempaa.

Itsensä ykköseksi arvostaminen kuuluu kaikille, ei vain niille jotka ovat jotenkin tosi upeita. Valtarakennelmille - puhun nyt ennen kaikkea ihmisten välisistä sosiaalisista dynamiikoista - ja voimaantumattomuudelle tämä on vähän haastava setti: ai että ihan oikeasti olisimme kaikki samanarvoisia ja yhtä arvokkaita? Ai miten niin muka luon todellisuuteni - ai kaikki elämäni shittijututkin, vai? Ai miten niin kaikessa röpelössäni olen täysin hyvä?

Tällaista vastuullisuutta ja voimaantumisen ensiaskelta ei voi elämässäsi kukaan puolestasi ottaa. Onneksi, sillä sydänvoimaantumisen riemua ei myöskään kukaan voi sinulta riistää. Mutta itse pitää valita olla arvottamatta itseäsi sen mukaan mitä töissä, ihmissuhteissa, elämäsi yhteisöissä ja laiffissasi ylipäänsä tapahtuu. Eivät kaikki ole valmiita katsomaan sinua arvostavasti - omilta arvottomuuden tunteiltaan. Aina löytyy linttaajia. Älä sinä linttaa itseäsi.

Itseni arvostamisen laatutietoisuus näkyy kaikessa elämässäni: viimeksi Ikeassa pohdiskelin, otanko vastaanotolleni nämä vai nuo korituolit. Nämä olivat puolet halvemmat, mutta nuo tuntuivat ihanammilta. Otin tietysti nuo, koska haluan tarjota parasta asiakkailleni ja itselleni. Eikä paras ole kalleinta vaan sitä, mikä tässä hetkessä tuntuu hyvältä ja energiaani arvostavalta. Oloni on vauras, koska minulla on minut. 

Voin ottaa repaleisen karjalanpiirakan, mutta en autopilotilla. En valitse sellaista, mikä on turvallista ja näennäisesti tuottaa elämääni hyvää, jos se syö hyvää fiilistä itseni kanssa. Jos hintana on miellyttäminen, ahtaus tai oman energiani kuluminen, valitsen mieluummin tyhjiön tai etäisyyttä kuin kompromissin. Se tulee näkyväksi elämässäni yltäkylläisenä hyvänä, jonka eteen ei tarvitse ponnistella mitenkään. 

Elän sisäistä jumaluuttani ja luojuuttani arvostaen, en sitä ansaiten. Olen parasta, mitä minulle on tapahtunut, koska olen itse sallinut näin syvän rakkauden itselleni.

Olet parasta, mitä sinulle on tapahtunut -verkkokurssi tulossa keväällä. Oletko valmis löytämään oman arvosi?

15 toukokuun, 2017Kommentointi on suljettu.

Onni ei ole asioissa vaan siinä, miten ne koet

Uskomuksissa on kyse siitä, että luulemme tiettyjen asioiden johtavan johonkin tiettyyn. ”Jos olen ahkera ja paahdan, saan ylennyksen. Jos laihdun, fiilis itsestäni paranee. Kun rakastun, elämäni muuttuu.” Voimaantuminen on omien uskomusten uudelleen tarkastelua ja niistä vapautumista. Vapautuminen johtaa siihen, että alkaa kokea toivomiaan asioita jo nyt.

Read more

9 maaliskuun, 2017Kommentointi on suljettu.

Kuka on suurin opettajasi?

Voimaantuminen on oman uhriutensa tunnistamista, sen tiedostamista missä kohdin ja kenelle on antanut vallan omasta hyvinvoinnista ja eheydestä.

Read more

Vipinää sydämen kinttuihin ja ajankohtaisia tarjouksia kerran kuussa. 

Vipinää sydämen kinttuihin ja ajankohtaisia tarjouksia kerran kuussa. 

Vipinää sydämen kinttuihin ja ajankohtaisia tarjouksia kerran kuussa. 

footer logo

© 2017 Anna Taipale