Olen työssäni usein kohdakkain yleisen uskomuksen kanssa: ”minun pitää ensin tietää mitä haluan tehdä, jotta voin kulkea unelmani suuntaan”. Todella moni pohtii, mikä olisi itselle oikea elämänsuunta, mille ryhtyisi ja olisiko itsestä siihen. Luulo siitä, että pitäisi tietää vastaukset etukäteen on turvattomuutta, lapsen mielessä syntynyt alitajuinen uskomus, että kun osaan toimia oikein, minut hyväksytään eli olen turvassa ja saan mitä haluan ja tarvitsen. Moni toteuttaa tätä uskomusta vielä pitkälle aikuisuuteen - kenties koko elämänsä -  ja ihmettelee, miksei ole löytänyt rohkeutta tai selkeyttä, miksi ovet ovat olleet itseltä suljettuja.

Mitä jos ei tarvitsisikaan tietää mitä haluaa tai mikä minusta tulee isona, jotta voi antaa elämässään sijaa ihanille, innostaville jutuille? Mitä jos ei tarvitsisikaan tietää mitä sitten seuraa, jos alkaa keskittyä enemmän kiinnostuksen kohteisiinsa sen sijaan, että arki on pelkkää suorittamista ja vähän onttoa tai hemmetin raskasta? Mitä jos ihan pienin askelin voisi raivata elämäänsä tilaa sellaiselle, mikä innostaa ilman että sen tarvitsee heti johtaa hienosti kuulentoon tai elämäntehtävän kirkastumiseen? Mitä jos saisi oppia ja opetella uutta, tehdä muutakin kuin sitä mitä meistä niin moni tekee: toteuttaa sitä ammattia ja niitä juttuja jotka eivät välttämättä olekaan oma intohimo mutta joihin tuli syystä tai toisesta päädyttyä (esimerkiksi koska nuo asiat olivat hyväksyttäviä eli toivat alitajuisesti jonkinlaista turvaa)?

Rohkaisun sana: kuka tahansa meistä voi minkä ikäisenä tahansa oppia tukemaan itseään kasvussaan ja uuden oppimisessa, uusiin suuntiin kulkemisessa. Olennaisinta ei todellakaan ole tietää, miten asiat olisivat itselle mahdollisia ja miten omat unelmat toteutetaan, vaan kokea riittävästi turvaa jotta voi ottaa uusia askeleita tänään.

Tuota turvaa voi ulkopuolisen avun kanssa oppia luomaan itselleen, ja usein ulkopuolista apua tarvitaankin, jos itseään on valtavan kauan nitistellyt ajatellen, ettei yhtään tiedä mitä haluaa, tai ettei itsestä ehkä ole juttuihin jotka kutsuisivat ja jos elämä on stressaantunutta suorittamista (joka kertoo turvattomuudesta eli että omaa paikkaansa maailmassa pitää lunastaa niin, että oma hermosto on jatkuvasti aktiivisena).

Luulemme, että epävarmuus tai kirkkauden puute ovat este. Ajattelemme mustavalkoisesti että pitää tietää minne on menossa ja mitä siitä seuraa

Kysymys on siitä, että oppii kasvamaan ja oppii oppimaan. Oppii sietämään kysymysten tiloja ja epävarmuutta. Kannattelemaan turvattomuuttaan, tukemaan itseään elämässä eteenpäin, aukeamaan kuin kukka. Kohtaamaan matkalla pakkasöitä ja takatalvia, aurinkopäiviä, tuulen tuiverruksia. Uskon, että kasvu ja avautuminen ovat luonnollinen evoluution kutsu jokaisessa meissä elämän loppuun saakka.

Pulma on siinä, että moni meistä ei ole oppinut oppimaan eikä kasvamaan varhaisissa vuorovaikutussuhteissaan, nuoruudessaan ja nuoressa aikuisuudessaan. Se voi kuulostaa hassulta, mutta tarkoitan tätä: luulemme, että epävarmuus tai kirkkauden puute ovat este. Ajattelemme mustavalkoisesti että pitää tietää minne on menossa ja mitä siitä seuraa. Ihmettelemme, miksi elämä jumittaa ja miksi on tyhjiöitä, kaikki ihan jees mutta silti jotenkin täyttymyksetön olo.

Nuo epävarmuudet, onttoudet ja hämmennys ovat kutsua kasvuun, ei lopputulos tai merkki siitä että itsessä on valuvika ja rohkeuden vakava puute, kuten moni meistä luulee. Onttous, jumi ja ahdistus ovat kutsu ottamaan selvää omista ilon, innostuksen ja kiinnostuksen aiheista. Luulo siitä, että on jotenkin pihalla on usein alitajuinen kohta meissä, jossa oma kasvu on jäänyt jotenkin tukematta tai kesken. Jossakin kriittisessä vaiheessa emme saaneet rakkaudellista kannustusta, että hei kulta, olet rakas ja tärkeä sellaisena kuin olet, riität. Kun on niin turvassa ja rakastettu, on paradoksaalisesti vapaa kasvamaan, kohtaamaan kaikkea sitä mutaistakin, mitä omassa sisäisyydessä voi liikkua.

Oppimiseen ja kasvuun liittyy vaikeita tunteita; koko tunteiden kirjo. Oppimimisessa, aikuisenakin, yhdistyy leikki, ilo, seikkailun tuntu, turhautuminen, takapakit, oman häpeän kohtaaminen, epätoivo, toiveikkuus. Ihanteellisesti oppimisen oppimista oppii jo lapsena, mutta tosi moni meistä suomalaisen häpeäkulttuurin kasvateista ei ole oppinut mokaamaan, kannattelemaan ja tukemaan itseään keskeneräisenä, nauttimaan itsestään ja elämästä, suojaamaan voimavarojaan ja rajojaan - olemaan prosessissa jossa lopputuloksista ei ole hajuakaan (vaan aina pitäisi olla jotenkin jotain täydellisen hienoa ja valmista loihtimassa ja suorittamassa).

Ajattelen, että yksi parhaista asioista joita äiti voi lapselleen antaa on uskaltaa päästää irti; luottaa rakkauteen ja omaan riittävyyteensä niin paljon, ettei lapsen tarvitse olla äidin jatke tai elämän täyttymys, mikään todiste siitä, että jotain hyvää nainen on saanut aikaan

Ajattelen, että yksi parhaista asioista joita äiti voi lapselleen antaa on uskaltaa päästää irti; luottaa rakkauteen ja omaan riittävyyteensä niin paljon, ettei lapsen tarvitse olla äidin jatke tai elämän täyttymys, mikään todiste siitä, että jotain hyvää nainen on saanut aikaan. Jos äiti hyysää lapsen yllä yrittäen ohjata ja suojata jälkikasvuaan pettymyksiltä ja ylipäänsä inhimillisiltä tunteilta, pelolta, vihalta, surulta, ilolta, riemulta, rakkaudelta, ei lapsi opi kannattelemaan itsessään noita inhimillisiä, kasvun kannalta ihan välttämättömiä tunteita. Silloin on hirveän vaikea kulkea elämässä kutsuvaan suuntaan, koska ei luota siihen, että pärjää tunteidensa kanssa (jotka nousevat esiin koko kirjolla, kun tavoittelee unelmiaan ja halujaan). Jos äiti on liikaa lapsessa kiinni, lapsen olemus ja menestys elämässä ovat naiselle todiste siitä mitä tämä on äitinä. Se on valtavan raskas taakka lapselle kantaa, vielä aikuisuudessakin. Tietysti äiti tarvitsee itse tähän rakkautta, tukea ja turvaa. Eikä koskaan ole myöhäistä.

Itselleen voi oppia aikuisena olemaan isä ja äiti - luomaan turvaa ja antamaan itselleen kannustusta ja rakkautta sellaisena kuin on. Siinä oikeastaan on kaikki, mitä kasvuun ja siivilleen nousemiseen tarvitaan. Ei tarvita eriytislahjakkuuksia eikä erityisrohkeuksia, erityisherkkyyksiä eikä erityistemperamentteja. Moni meistä tarvitsee aikuisena riittävästi pontta ymmärtää, että hei mä saan ottaa apua vastaan, jos omassa sisäisyydessä jokin kovin jumittaa. Ei kenenkään tarvitse kärsiä jumeista koko elämäänsä. 

Tänään äitienpäivänä olen itselleni kiitollinen siitä, että olen uskaltanut (eli saanut riittävästi turvaa myös ulkopuolisen avun kautta) erillistyä, tulla omaksi itsekseni ja sen verran riippumattomaksi toisten mielipiteistä, että uskallan haavoittuvaisesti ottaa riskejä, tavoitella sitä mitä haluan ja sanoa ei sille mitä en halua. Olen kiitollinen äidilleni, joka on uskaltanut päästää minusta irti, ja joka on ilmentänyt esimerkkiä naisesta, joka toteuttaa itseään ja kulkee omia polkujaan.

Kun on tilaa ja lupaa tunteilleen, on tilaa kasvulle

Kasvuun kasvaminen ja oppiminen on sitä että oppii ymmärtämään ja muistamaan, että askeleita saa ottaa, ja on ihan luonnollista että ne ovat varsinkin aluksi epävarmoja ja että itseluottamus syntyy pikku hiljaa - eihän lapsikaan kävelemään opetellessaan mieti, että mihin tässä nyt pitää päätyä, vaan impulssi on vain eteenpäin ja ylöspäin, kohti ihanaa maailmaa ja kutsuvia seikkailuja.

Vielä aikuisenakin voi oppia, että suuntaa saa vaihtaa, tukea saa pyytää, ja että on ihan luonnollista, että muta osuu tuulettimeen ja että elämässä on läsnä kaikki tunteet, jotka eivät ole ”negatiivisia” tai ”positiivisia”, vaan elämänvoiman neutraalia virtaa systeemissämme. Kun on tilaa ja lupaa tunteilleen, on tilaa kasvulle. 

”Kaikki on ihan hyvin mutta jotain tuntuu puuttuvan” -elämä on seurausta siitä, että jollakin tapaa kasvaminen itsensä tukemiseen on jäänyt hiukan kesken. Se on sitä, että ei ole ihan turvaa kokea kaikkia tunteitaan. Silloin kun on lupa ja turvaa kaikkiin tunteisiin, on lupa kasvuun ja uuden oppimiseen, siihen elämän prosessiin, johon myös kivut kuuluvat ja joka tekee elämisestä niin mehevää, merkityksekästä, syvää ja täyteläistä.