Kesälomani ei ollut mikään varsinainen riemuloma rivieralla. Olo oli usein levoton, vähän ahdistunut ja alamaissa. Keho reistaili. Olin välillä tosi inspiroitunut ja kirjoitin ja ideoin, mutta sitten tuli myös ihan hirmuisia mielen pörinöitä. Aloin jotenkin jo suorittaa syksyä ja asioita, joihin olen tuntenut intuitiivisen sydämen kutsun. Ihan vahingossa.

Mitä jos levoton olo ja ahdistus on vain ystävällinen viesti sisäisyydeltä: mille juuri nyt on aika herkistyä?

Mulla on sellainen kutina, että haluan tehdä juttuja myös englanniksi. Olen valmistellut sitä pitkään ja yksi kirjaprojekteistani on enkkukirja, joka on jo hyvällä alulla. Kerron lisää sen vaiheista toisessa tekstissä, mutta matka on ollut tähän mennessä todella jännittävä, taianomainen ja vaiherikas.

Olin jo keväällä saanut intuition, että parasta mitä voin juttujeni edistämiseksi tehdä, on pitää kesän mittainen tauko. Tunsin, että asiat joita seuraavaksi teen nousevat samasta paikasta kuin Sydänjuttu-kirja, iloisesta, läsnäolevasta virtauksesta ja yhteydestä sieluuni. Luulin, että oli tauon paikka jotta aivan ihanan muhevasti latautuisin, mutta se tulikin, jotta varjot pääsivät piiloistaan esiin.

Jokin haavainen ja yhteydetön osa oli ehtinyt tarttua sydämeni intuitiivisiin kutkutuksiin kuin pieni iilimato tai keskiaikainen hulluuteen ajautunut maaherra. Fun times! Tämä osahan oli aivan takertunut lopputuloksiin, ei siihen, että tehdään ilossa sitä mikä sydämestä nousee ja ollaan siinä luottamuksessa, että hommelit menevät niin kuin kuuluukin. Oikein sellainen tyypillinen maskuliiniseen maailmanmenoon hulahtanut tyyppi, joka uskoo, että vain puskemalla pärjää. Aspekti, olemuspuoli - ei koko minä, vaan juurikin varjo.

Hyvä uutinen on, että tällainen sydänyhteydestä sivuun lumpsahtaminen ja varjon esiinmarssi tapahtuu, koska sydämessä ja sisäisyydessä on jo riittävästi turvaa ja rakkautta juuri tämän varjon saapumiseen ja vastaanottamiseen. Siihen asti olin maindannut omista bisneksistäni aivan kaikessa luottamuksessa ja rauhassa, kirjoittanut, edistänyt asioita sydämeni kutsun mukaan ja pötkytellyt eteenpäin eläväisin mielin.

Mutta. Aina kun vastaamme sydämen kutsuun - siihen, mitä nimitän sydämen intuitioksi, joka on sielusta asti nousevaa oloa: "tuonne päin, tämä tuntuisi hyvältä" - nousee matkalla kohdattavaksi kaikki se, mikä jossakin syvällä alitajunnassa jarruttaa, pelkää, epäilee ja hätäilee. Varjot pysyvät varjoissaan ja vaikuttavat elämään selkäydinreaktioina, rajoittavina uskomuksina, itseä himmaavana toimintana, tunteina ja kaavoina, kunnes sydän avautuu niin paljon, että varjo voi hiipparoida esiin kyselemään, että onko ketään kotona, rakastetaanko täällä muakin. Jotta matkaa voisi jatkaa entistä voimaantuneemmassa yhteydessä itseen, vapaammin.

Varjo marssii aina esiin juuri siinä kohtaa polkuasi, kun tarvitset juuri sen mukanaan tuomaa viestiä, eheytystä tai askelmerkkejä. Varjo on jo matkalla valoon - sydämeesi -  jos vain otat sen vastaan

Varjo haluaa aina vain tulla nähdyksi - se kantaa sisällään tuskaa sivuun- tai vaillejäämisestä, ja yrittää kivuta (sinun) aikuiseen syliin. Viimeinen asia mitä se tarvitsee, toivoo ja haluaa, on että sitä yritetään tukahduttaa, suorittaa pois tai henkistää - eli että sen sheimaaminen ja tuomitseminen jatkuu. Usein kyseessä on jokin haavainen osa meitä - tästä elämästä tai minun maailmankuvani mukaan usein muualtakin.

Varjon tarkoitus on palvella itsen kanssa yhä syvempään rakkauteen tulemista,  jolloin sydänpolkuaan voi kulkea vapaasti ja ilolla, rohkeasti ja lopputuloksista riippumatta. Varjojen esiinmarssi on aina initiaatio. Olen kirjoittanut tästä Sydänjutussa, mutta kirjoitan tunteiden ja elämänvaiheiden vihkimyksistä / tienviitoista lisää (tulevissa teksteissäni), sillä tämä on aihe johon törmään ihan jatkuvasti paitsi itsessäni, myös vastaanotollani. 

Pikku hiljaa, myrskyyn suostuttuani palauduin tekemisteni kanssa sydämeeni, omaan itseeni, siihen, että kohtisuoraan orientoituisin saamaan kustannussopimuksen kirjalleni, valitsenkin keskittyä luovuuden iloon ja itsestäni hellästi hoitamiseen. Yhteys itseen, rakkaudellinen ja levollinen elämästä nautiskelu on minulle kaikkein tärkeintä ja kun olen siinä, on oikeastaan ihan sama, mitä muutoin tapahtuu. Mutta joskus sitä humpsahtaa sivuun sydänpolulla pötkiessään - ja oikeastaan varjon esiinmarssi on jännittävä silmänisku sielultani. ”Olet olennaisen, autenttisen äärellä”.

Sieluni ei supata, mitä tulee tapahtumaan, mutta sydämen kutinoina, perhosina, ilona ja nauruna se kyllä kertoo, mikä on minulle oikea suunta. Juuri nyt myös kehoni kutsuu tosi syvästi olemaan enemmän ja tekemään vähemmän.  Ja voi että se tuntuu vapauttavalta. Oikeastaan palauduin alkuperäiseen fiilikseeni: teen kirjan, ja se tulee ulos jotakin kautta kun aika on. Minulla on monta hyvää vaihtoehtoa kirjan julkaisemiseen, eikä siihen tarvita kustannussopimusta. Kaikki aikanaan, minun hommani on olla yhteydessä ja kirjoittaa.

Joskus joutuu sivuun yhteydestä, jotta yhteyden voi löytää uudelleen, entistä syvemmin

Mitä sitten tein ei-riemuloma-rivierallani: hoidin itseäni. Kun tuli itku, annoin sen tulla. Kun kärvistytti, annoin kärvistyttää ja menin tunnetta kohti, tein sille tilaa, ja samalla tein itseäni hoitavia, kivoja lomajuttujani. Kun kepeät tunnelmat eivät koittaneet, ajattelin, että ihanaa että olen lomalla ja voin antaa tämän kaiken olla just näin.

Ja kun olin siinä mitä on, oivallus toinen toisensa perään kaivautui esiin kuin kultakaivoksesta. Se tapahtuu, kun oppii tukemaan itseään ja luomaan turvaa sen sijaan että arvottaisi matalaa mieltään jotenkin. En enää identifioidu oloihini; olen paljon syvempää kuin ohikiitävät ajatukset ja tunteet. Niitä ei silti tarvitse sivuuttaa, mutta niiden todellisuuteen ei tarvitse myöskään uskoa. Ja ihmeellistä kyllä: on paljon helpompaa katsoa asioita sieluperspektiivistä, kun suostuu tuntemaan ja olemaan siinä mitä on. Kun menee syvemmälle, pääseekin myös korkeammalle.

Yhteydettömyyden olo on sisäisten varjojen esiinmarssia: voinko rakastaa itseäni kokonaisena, antaa pimeyksien tulla osaksi valoani?

Varjo näyttää aina tietä valoon, seuraavalle askelmalle. Jos itsearvostukseni olisi vielä yhtä pakkasella kuin se aikoinaan on ollut, olisin luullut, että mussa on jotakin vikaa, että varjoja ei saisi olla tai että olen menossa ihan väärään suuntaan. Nykyään tiedän, että varjon saapuminen on olennainen vaihe, jossa jotakin vanhaa tulee näkyväksi, koska olen menossa kohti uutta. Siihen suostuminen avaa sydäntäni ja tietoisuuttani seuraavaa vaihetta varten, ja kertoo myrskyn mentyä selkeästi siitä, mitä seuraavaksi tarvitaan.

Olen sitoutunut kirjaani ja työskentelen sen kanssa tavalla, joka sopii itselleni. Annan itselleni muutamia pidempiä ajanjaksoja, jolloin en tee juuri muuta kuin kirjaa ja nautin elämästä. Maltan myös odottaa; annan kirjan syntyä sisälläni ihan omassa taivaallisessa tahdissaan. Kyse ei ole vain ”minun” kirjastani vaan siitä, mikä maailmaan on kauttani ilmentymässä. Ja nämäkin viime aikaiset myrskyni siirtyvät kirjan energioihin selkeytenä ja kirkkaampana sydänvoimana. Kun suostun kaikkeen siihen mitä matkan varrella kohtaan, olen valmis vastaanottamaan ja ylöskirjaamaan kirjan, joka minun kauttani maailmaan haluaa tulla. Luottamus elämään nousee luottamuksesta siihen, että kaikki polullani on tarkoituksenmukaista. Ja luottamus nousee sen tunnistamisesta, että valo ja varjot ovat yhtä. Niin kuin sanoin Sydänjutussa, varjojeni kautta olen aina löytänyt sieluni ehdottoman rakkauden kaikkein syvimmin - ja elon suunnat selkeimmin. ⁠

 

(Hangossa mulla kyllä tosin on aika rivieramainen olo. Tai siis en ole koskaan ollut Rivieralla, mutta Hanko on mulle Sydänpaikka. Ja siis: eihän mikään elämässä ole mustavalkoista. Ei mulla ollut mikään pelkkä ankeudessa kierivä olo koko ajan, tuossakin fillaroidaan ihan virnupettereinä. Koska hoidin itseäni enkä hylännyt luulemalla, että mussa tai laiffissa on jokin pielessä. Ja söin mansikoita. Ja itkin. Ja suostuin olemaan vähän pihalla. Ja olin mun rakkaan läheisyydessä ja puhuin hänelle. Ja samalla myös nautiskelin kaikesta mistä ikinä suinkin saatoin).

Kuva: Mystic Mamma