Olin luullut, että minussa on jotain vikaa, kun asiat tuntuvat niin monelta ja ovat niin ristiriitaisia. Muistan, kun joskus 5-6 -vuotiaana olin jäätävän hämmentynyt siitä, miten VOI olla niin, että maailmassa on sotia ja nälänhätää. Ja samaan aikaan miten voi olla tämä yhteys sisäisyyteeni, joka on loputonta rakkautta ja iloa. Miten VOI OLLA, että aikuiset puhuvat tai tekevät jotain, mutta alla on selvästi jotakin ihan muuta. ⁠Ja tuhat muuta ristiriitaisuutta.⁠
⁠
Kasvaessani ja nuorena olin ihan hiton pihalla ja hämmentynyt, kun kaikki tuntui niin ristiriitaiselta koko ajan. Luulin, että sen ei kuulu olla niin ja että minussa on vikaa, että asioiden pitäisi olla selkeitä ja kaikki olisi paremmin, jos en tuntisi ja ajattelisi asioita niin monesta kulmasta ja kaikkea yhtä aikaa. Ja jestamandeera, jos olenkin unohtanut jonkun tulokulman, sitten käy huonosti!

⁠
Ikään kuin olisi jokin määränpää, jossa olen "oikeanlainen", elämä on ymmärrettävää tai yksiulotteista - ja sitten minulla olisi hyvä olla. Mutta se ei  ole elämän luonto. Elämän luonto on syntyä, kuolla, vaiheilla, muuttua. Meihin ihmisiin sattuu, rakastamme, menetämme, löydämme, kadotamme, olemme pihalla, selkeydessä, yhteydessä, pois yhteydestä, terveitä, sairaita, ja välillä ei ole hajuakaan, olemmeko tätä vai tuota vai kaikkea, siellä vai täällä. Muutumme, jumitamme, kasvamme, nitkuttelemme, kärvistelemme ja säkenöimme, ja aika usein tunnemme vähän kaikenlaista sekaisin. Ja joskus haluamme piilottaa, hukuttaa ja unohtaa kaikki tunteet, tai ainakin osan.

⁠
Ajattelen, että kun on oikeasti elossa, tuntee tunteita ja tuntemuksia ja asioita monin ulottuvuuksin ja katselee avoimin silmin ja sydämin (tai kiinninnäisin), ei VOI olla kokematta, että asiat ovat ristiriitaisia. Elämä ON ristiriitaista. Ihmiset OVAT ristiriitaisia. ⁠
⁠
Ja siihenkin voi oppia relaamaan ilman, että kaikkea tarvitsee tajuta, saattaa loppuun, eheyttää, löytää henkisiä tai mitään muitakaan vastauksia. Syvin luontoni - elämä itse - on ristiriitainen, ja samalla kokonainen, intact. Arvokasta, mistään riippumatta. Asiat voivat ja saavat olla monia yhtä aikaa.

Kun sisäinen turva vahvistuu, syvenee myös hyväksyminen ja antautuminen elämälle. Itseään ei tarvitse enää suojella niin hulluna, koska ironisesti tietää jo, että elämä sattuu kuitenkin välillä. Elämää ei tarvitse eikä voi tehdä "oikein", eikä kivulta oikeasti voi suojautua. Kun turva syvenee tietää, että kaikesta selviää, ja että kenties elämää ei ole millään tavalla tarkoituskaan hallita. Se on paradoksi, koska moni meistä uskoo, että jos en hallitse ja pinnistele, jos päästelen vähän irti ja sallin itselleni hyvää, en saa mitään aikaan ja ote lipeää. Se uskomus on turvattomuutta ja kumpuaa sieltä, missä ei ole oppinut taitoja kannatella itseään. Aikuisena suurin osa meistä saa opetella noita taitoja. Ja kun ei enää pinnistele niin kovin, oma elämänvoima vapautuu virtaamaan rohkeasti kohti itseä kutsuvia, itselle oikeita juttuja. 

Turvan syvetessä elämää ei ehkä koekaan enää heittelevänä, eikä itseään sen uhrina. Vaan voikin alkaa löytää itseään mysteerin matkalaisena. Ristiriidoista voi myös nauttia ja ammentaa. Eikä turvassa itsensä kanssa ollessaan tarvitse kärsiä niin hirveästi,  kun asiat tai elämä ei ole niin kuin mieleni haluaisi. Kun avaa oven, uteliaasti ja valiten uskoa ettei elämä halua pahaa eikä sen tarkoitus ole rankaista, asioihin ja kokemuksiin voi löytää uskomattoman moniulotteisia ja rikastuttavia kulmia. Silloin hommelista tulee seikkailu - ihan tästä tavallisesta, ihmeellisestä, arkisesta, omasta pienestä, suuresta elämästä.