Eräs mun ihana asiakas sanoi mulle kotva sitten, että hän oli luullut, että mun kirja on jotain tunnemössöä. Se nauratti mua, ja tajusin. Suhtauduin vähän epäilevästi kaikkiin tunnehommiin itsekin joskus aiemmin, koska ajattelin, että ne eivät ihan kosketa mua. Mua koskettaa se, mitä alitajunnassa ja energioissa ja karmassa ja sielussa tapahtuu. Näin mä kelasin männäpäivinä.

Mulla ei ollut pitkiin aikoihin hajuakaan oikeasti, mitä tunneyhteys tarkoittaa. Mä ajattelin, että ”tarpeet” on sellaista psykologiajutskaa ja ”henkinen” reissu puolestaan menee vielä enemmän ytimeen kuin sellainen perustason psykologiajuttu. Näin ylimielisesti (tai ymmärtämättömästi) mä sitä asiaa katsoin. Luulin, että mulla on tunnehomma hallussa. 

Tunteet kertovat tarpeista (siis: nyt mun tarvii mennä pissalle, oi mulla on kylmä, tarvitsen tilaa, en jaksa nyt kannatella muita, kaipaan liikettä ja hikoilua, mulla on tarve sanoa, mitä ajattelen)

Näen henkisessä ja hyvinvointiskenessä sekä perinteisemmässä terapiaskenessä ja yleisesti ympärillämme sen tuotosta ja uudelleen toistamista, että me ei olla ihan tunneyhteydessä itseemme eikä a) tiedetä mitä me tarvitaan b) tiedetä, että meidän tarpeet on todella ok c) että saadaan ottaa itse vastuu tarpeistamme, eikä tarvitse odotella, että rakkaus vaan tapahtuu tai jää tapahtumatta meille tai että enkelit hoitaa meidän energiat parempaan kuosiin. (Ps. mulla ei ole mitään enkeleitä vastaan - päin vastoin, kuten asiakas- ja läheiskuntani ja teksteihini tutustuneet tietävät.)

Tunteiden tunteminen ei ole sama asia kuin niiden teoriassa ymmärtäminen. Mikään maailman mielen kautta ymmärtäminen omista astrologisista kuvioista tai lapsuuden perhedynamiikoista vapauta samalla tavalla kuin suostuminen tuntemaan. Vasta kun tuntee, pääsee kiinni tarpeisiinsa.

Tunneyhteys löytyy kropan kautta - eikä se ole sama asia kuin sporttisuus tai että tunnistan että nyt hiertää kolmannen ja neljännen selkänikaman välistä

Tunteille saa olla kuulolla, ne saa kokea kehossaan - joka on ihan eri asia kuin mentaalisesti prosessoiminen. Olen äimänä siitä, miten pitkiäkin terapiaprosesseja käyneet asiakkaani saattavat olla tosi analyyttisesti perillä siitä, missä heidän haavansa ja traumansa ovat syntyneet ja miten, mutta silti he ovat jääneet täysin yksin tunteidensa kanssa. Mikään ei syvästi muutu hyvinvoinnissamme ja elämässämme, ennen kuin tunteisiin saa yhteyden ja ennen kuin oppii tuntemaan eikä vain selviytymään tai turruttamaan tai rationalisoimaan tai analysoimaan tai projisoimaan tai työstämään tai henkistelemään.

Tämä oli mulle tosi vaikea pala aiemmin. Koska mulla ei ollut sisäistä turvaa mennä tunteisiin niin syvästi, oli helpompaa käsitellä niitä vähän etäämpää ja teoreettisemmin ja antaa oma sydänchakra ”ylemmän tahon” hoidettavaksi. Siksi olin tosi voimaantumaton, eikä mulla ollut välineitä, vaikka olikin tietoa ja ymmärrystä maailman sivu.

Tunneyhteys ei tarkoita tunteiden työstämistä tai hallintaa (esimerkiksi jonkun hienon menetelmän avulla)

Tunneyhteys ei ole mitään tunnemössöä. Se on sitä, että en ylevöitä, yritä ”työstää pois” enkä kieltää vaikeita tunteita. Tunteista ei tarvitse vapautua, niihin saa oppia ihan uudenlaisen, voimauttavan ja kypsyttävän suhteen. Tunneyhteys ei tarkoita mitään vellomista ja kierimistä, vaan tietoisuutta. Tunteet on mun paras matkaopas muhun itseeni. Joka ikinen tunne on initiaatio, portti syvemmälle itseni arvostamiseen.

Ja jos oot niin kuin mä back in the day ja oot ihan, että mitkä tunteet, kun mulla on vaan lähinnä yhdenlaisia (surua, vihaisuutta, masista, intoa, uupumusta, pelkoa jne). tai että ai mitä, onko viha muka ok?! Eikö pelko tarkoita, että ei ole rakkaudessa? Tai että miten mä ikinä pystyn eheyttämään nää kaikki tunnelukot tai mistä edes aloitan? Aina voi aloittaa ja palata tähän: mitä tarvitset just nyt? Kupin teetä? Villasukat jalkaan? Käydä pissalla? Apua? Lepoa?

Kun alat miniaskelin kuunnella, mitä just nyt tarvitsisit, alat rakentaa itsellesi sisäistä turvaa, jolloin yhteys kehoon ja tunteisiin mahdollistuu. Olen itse tarvinnut viisasta, kypsää apua jotta olen voinut (nöyrtyä näkemään) ja uskaltautua kokemaan, että kaikki tunteet ovat samanveroisia ja sallittuja riippumatta siitä, miltä ne tuntuvat. Henkisessä ja hyvinvointiskenessä törmää tämän tästä aatoksiin, että jotkut tunteet ovat matalamman värähtelyn mönjää, josta pitää päästä eroon.

Sielun ja ihmisyyden synkka löytyy hyväksymisen kautta

Ei oo hyviä eikä huonoja tunteita. On vaan tunteita! Ja tarpeita! Ja ihminen! Ja sielu! Ja ne kaikki saa olla yhtä aikaa, ne kaikki kuuluuvat yhteen. Se, että työstelee ja eheyttelee ”henkisenä” ihmisenä vaikeita tunteita joksikin ylevyydeksi on turvattomuutta ja häpeää, jota pakenee eheyden (ja ylemmyyden) fantasiaan itsestä - pois yhteydestä, pois mysteeristä. Silloin siirtyy ihmettelystä ”tietämiseen” ja ehkä ajattelee, että se on eheyttä, koska homma tuntuu olevan hallinnassa.

Ja kun alkaa kokea sielunsa läsnäolon vaikka olisi millaisen turhauman tai kaameuden kurimuksessa, alkaa nähdä ihmisyyden kauneutta ihan eri tavalla. Ja silloin alkaa aueta, kuinka jokainen tunne avaa tietä mun sydämeen, sisäisiin viesteihini, luovuuteeni, rakkauksiini, kaikkeuteeni. Ei ihmisyydestä tarvitse eroon päästä. Ja samalla tunteiden vankilasta saa vapautua. Ei tarvitse elää pelon, syyllisyyden, häpeän tai kateuden ohjaamana. Niiden tehtävä on näyttää tietä, ei olla sun tie. 

Mä en olisi päässyt mieleni tuolle puolen, syvään synkkaan sieluni kanssa ja hyväksyvään yhteyteeni sydämeni kanssa, jos olisin kynsin hampain pitänyt kiinni hallinnasta ja jostakin ”henkisen ihmisen” identiteetistä. Jos olisin pitänyt kiinni kehoni tasolla vaikeiden tunteiden vastustamisesta ja mieleni tasolla kiinni illuusiosta, että jotkut tunteet ovat ylevämpiä kuin toiset. Mitä, jos ei tarvitse olla ehyt?

Mitä jos ei tarvitse olla "ehyt" (jonkin mielikuvan mukainen) - vaan saa olla kokonainen?

Saa olla kokonainen. Sitä on itsensä rakastaminen. Itseni kohtaamista, hyväksymistä just tällaisena. Just siinä tunteen ydinpalossa eikä sen jälkeen kun on hienosti työstetty sanoiksi paperille tai löydetty sen jokin henkinen viesti. Ne ovat osa prosessia, mutta ihan yhtä olennainen on tunne itsessään, juuri niin räkäisenä kuin se ilmaantuu. Sen läpi saa nähdä: minä en ole tämä tunne. Ja samalla sillä tunteella on mulle viesti. 

Mä suostun tunteisiini aina siinä tahdissa kuin suinkin pystyä kykenen. Ja silloin, kun paska (tunne) iskee tuulettimeen, mä kysyn, heti kun vain pystyn, että mitä mä nyt tarvitsen. Kävelyä? Kainaloon? Lämpimän suihkun? Jotta mä voin vaan olla sen tunteen kanssa. Ja kun suostun, olen, kärvistyn, huuhtoudun, nousen, sukellan, mä löydän. Tunne en ole minä. Se ei ole mun ydin. Se on olemassaolon ilmausta, ihmisyyteen kuuluvaa. Ja kun suostun, menen läpi, näen läpi. Kuulen sielua, intuitiota, sydäntä. Itseni. Arvostan ja rakastan ihmisyyttäni, tätä ihmeellistä, tuntevaa, kokevaa olentoa. Hyväksyminen ei olisi avautunut mulle ilman, että lakkasin katsomasta tunteita arvotettavina asioina sen mukaan, miltä ne tuntuvat. Se on ottanut vähän staminaa, koska meillä on niin paljon kulttuurissa ääniä, jotka antavat ymmärtää, mikä on henkistä, kypsää, hyväksyttävää, aikuista ja niin edelleen. Tunteet on mulle portti ja initiaatio syvemmälle itseeni. Jokainen tunne palvelee, ja niihin saa löytää yhteyden, jossa ymmärtää, mistä tarpeesta ja sisäisyyden asiasta mikäkin tunne pohjimmiltaan viestii. 

Tämä teksti on intro, lisää tulossa!

Jos kaipaat viisasta tietoa tunneyhteydestä tsekkaa Jari Koponen, Anne-Mari Jääskinen ja Eevi Minkkinen - kaikki puhuvat tunteista todella integroituneella, syvästi kehoyhteydessä olevalla, rehellisellä ja inhimillisellä otteella.

Kuva: Unsplash / Sheelah Brennan