where can i buy accutane in the uk Minulle vastaanottamisen teema on ollut tosi haastava. Olen ollut sellainen, joka mieluummin poraa betoniseinään ihan järkyttävän kahdenkymmenen sentin reiän kuin pyytää apua.

Vastaanottaminen oli minulle vaikeaa, koska ei ollut luottamusta eikä turvaa. Niinpä kontrolloin ja yritin ratkoa kaiken päässäni itse. Olin äärettömän tunnollinen ja suoraselkäinen. Pidin jonkinlaisena alitajuisena elämäntehtävänäni ymmärtää kaikkia ja olla kiltti. En ollut oppinut tuntemaan rajojani, eli en ollut oppinut itsekunnioitusta. On vaikeaa vastaanottaa tosi hyvää, jos ei kunnioita itseään. Luulin, että jos joku haluaa minulta jotain, olen arvokas. En hokannut, että se että minä haluan jotain on myös arvokasta. Niinpä annoin kaikkeni - eli menin omien rajojeni yli. Annoin sellaisillekin ihmisille tai tahoille, jotka eivät osanneet käsitellä minulta saamaansa tai sellaisille, jotka vaativat ja halusivat aina vain lisää silloinkin kun en itse olisi jaksanut.

Olen ollut sellainen, joka mieluummin poraa betoniseinään järkyttävän reiän kuin pyytää apua

can i buy clomid online Vastaanottaminen ei ole itsekästä. Se on yhteyttä omaan sydämeen. Liika kiltteys on pikemminkin egoilua kuin sen puutetta. Silloin antaa oman hyväksynnän tarpeensa rulata elämää eikä sen, mitä sisin sanoo. Kun on liian kiltti, saattaa myös itse olla vaativa. Vaatiminen ei ole vastaanottamista, se on sitä että uskoo, että joku on mulle velkaa. Silloin ei muista, että olen ytimeltäni täyteys, enkä tarvitse ketään tai mitään täyttämään itseäni. Sitten on vielä tarvitsevuus: olemme ihmisiä ja tarvitsemme joskus apua, tukea ja turvaa ulkopuolelta. Ja jeesausta poraamiseen.

Olisinpa hiffannut tämän: vastaanottaminen on sama asia kuin olla sydän auki. Vastaanottaminen on sisäistä turvaa jonka myötä voi luottaa elämän kantavan. Vastaanottaminen on joskus pyytämistä. Vastaanottaminen on itsensä arvostamista niin paljon, että vastaanottaa kaikki tunteensa ja ajatuksensa itseään niistä piinaamatta. Kun vastaanottaa tunteensa, vastaanottaa sisäisyytensä - ja silloin vastaanottaa myös kaikkea ulkopuoleltaan. http://weband.co.uk/portfolios/mashogy-otherwise/ Surun ja pelon vastaanottaminen ei blokkaa elämän hyvää - niitä vastaan taisteleminen on se, mikä blokkaa ja jumiuttaa. (Vastaantaisteleminen on mm. sitä, ettei vastaanota apua tunteidensa tutkimisessa ja purkamisessa, tai sitä että yrittää tuntea jotain muuta tai tuomitsee itseään tai elämää tunteistaan.) 

Vastaanottaminen on niin syvää itsearvostusta, että opettelee (vaikka avun kanssa!) vastaanottamaan kaikki tunteensa ja ajatuksensa niistä itseään niittaamatta, vastaan taistelematta

Kun vastaanottaa sisäisyyttään tällä tavalla, sallii itselleen elämän hyvää tuntematta huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä. Vastaanottaminen on siis sitä, että tunnistaa kiukkunsa: nyt saa saamari riittää. Se on sitä, ettei myy itseään halvalla tai jousta aina. Vastaanottaminen on sitä, ettei suostu sellaiseen mitä ei halua. Vastaanottaminen on sitä, ettei takerru aina vanhaan turvalliseen vaan ottaa uusia askeleita eteenpäin. Vastaanottaminen on sitä, että uskaltaa asettaa rajansa.

Vastaanottaminen on vähän kuin oman sisäisen astiansa rakentamista. Minulle yksinkertaisin vastaanottamisen kuulostelu on tämä: hengitän syvään sisään ja ulos lantionpohjaan asti kuin kauniiseen, itsevalamaani astiaan. Uloshengityksellä annan kaiken mennä, en takerru mihinkään. Olen sen arvoinen, ettei minun tarvitse väkisin pitää kiinni. Annan elämän kiertää sisään ja ulos; saan luottaa siihen, että astiani täyttyy sillä mitä tarvitsen. Vastaanotan sen mitä nyt on. Kehon tuntemukset, sisäiset liikkeeni. Ympäristön äänet. En yritä vastaanottaa mitään tiettyä. Olen niin kallisarvoinen, että just jetsulleen minun sydämeni mukaiset jutut tulevat ilman, että ajattelen ja pähkäilen.

Erityisesti henkisessä skenessä puhutaan paljon manifestoinnista. Olen yrittänyt kaikenlaisia manifestoimisen vippaskonsteja joita kirjat ja vinkkivitoskanavat ovat pullollaan, kun en hokannut, että kyse on paljon yksinkertaisemmasta asiasta. Kun olen syvästi yhteydessä omaan arvooni (eli sieluuni), minun ei tarvitse ponnistella yhtään. Ei mentaalisesti manifestoida, ei latailla kiviä täyden kuun aikaan (missä ei sinällään ole mitään vikaa). Jos laittaa paljon eforttia manifestoimiseen, lataa uskomusta siitä, että vastaanottaminen on aivotyöskentelyn, oikeiden juttujen hiffaamisen tai salvian sauhuttelun takana. Silloin itse asiassa supistaa vastaanottamiskanavaansa koska loittonee luonnollisesta olotilastaan. Moni meistä vain on oppinut uskomaan, että sielu landaa tähän räkäiseen ihmisyyteen vain, jos tekee itsestään ja ympäristöstään tarpeeksi pyhän jollain tietyillä konsteilla. Ja sekös sielua hymyilyttää. Se vain haluaa olla tässä kanssani, justiinsa näin. 

Vastaanotan sen mitä nyt on

Vastaanottaminen on sitä, että vastaanotan sisäisyydessäni kaiken, tekee se tiukkaa tai ei. Minun tarvitsee tukea itseäni ja priorisoida hyvään olooni. Silloin rakennan sisäistä turvaa ja kykyäni olla vastustamatta tunteitani, nauttia ne raakana ja suhtautua myötämielisesti kaikkeen sisälläni. Olen opetellut tunneyhteyttä, itseni hoitamista ja sisäistä lempeyttä.

Minulla on sydämen unelmia ja visioita. Toteutan niitä askel kerrallaan itseäni tukien. Ei ole minun bisnekseni miten asiat saapuvat tai millä aikataululla. Sehän elämästä juuri tekee seikkailun; mitähän seuraavan mutkan takaa pälähtääkään. Minulle on pälähtänyt aivan uskomattomia asioita ihan puskista. Monesti on maagista menoa. Sitä ennen olen suostunut katsomaan myös kaikkia shittihommeleita silmästä silmään, ollut niiden kanssa ja päästellyt omaan tahtiini irti.

Silloin kun virtausta ei tunnu, luotan, että sekin on osa vastaanottamisen prosessia. Elämä on laiffia. Esimerkiksi vähän aikaa sitten olin tosi surullinen ja vihainen ja syvästi yksinäinen pidemmän kotvasen ilman mitään tiettyä yksittäistä syytä. Ei se hirmu hyvältä tuntunut, mutta rakastin itseäni siinäkin. En vastustanut enkä arvottanut sitä mitä koin, tai jos joskus vastustinkin, hyväksyin senkin. Minulla oli myös ihania asioita samalla. Ennen olin mustavalkoinen: jaottelin kokemuksia toivottaviin ja ei-toivottaviin sen mukaan miltä ne tuntuivat. Enää en tee niin.

Ja kun olen pikku hiljaa oppinut hyväksymään itseni juuri tällaisenani ja löytänyt syvän itsekunnioituksen rajojeni kautta, kaikki mitä olen toivonut tai ajatellut edes hitusen haluavani, on saapunut minulle. Käytännössä siis manifestoin kaiken mitä haluan, yleensä asiaa juuri ajattelematta. En tarkoita brassailla, vaan herättää toivoa. Manifestoiminen on minulle ennen kaikkea sitä, että rakastaa itseään - kaikessa. Siinäkin, missä itseään ei rakasta. Siinäkin, missä bätlää itsensä kanssa. Silloin pitää vastaanottamisen luukut auki.

Ei kannata miettiä mikä mulle on mahdollista (tai lähinnä mikä ei ole), vaan sitä, miten itselleen tänään voisi olla lempeä. Se on vastaanottamista - ensin itseltään

Suhtaudun hyvin avoimesti siihen, mikä kaikki minulle voi tuottaa iloa, onnea, hyvää oloa, vapauden, levollisuuden, vaurauden tai rakkauden tunteita. En ole kiinni missään tietyssä muodossa tai tavoitteissa. En ihan hirveästi spennaa tapahtuuko joku tietty juttu tai ei. Tai jos jännitänkin, tuen itseäni siinä. Astiassani on tilaa. Jos mieli kovin takertuu siihen, että nyt pitäis saada viistonnia tilille jotta hommelit voivat tuntua hyvältä, vastaanottamisen tila supistuu ja astia pienenee. En ole saanut kaikkea, mitä luulin haluavani. Mutta olen vastaanottanut paljon enemmän hyvää kuin olisin ikinä voinut kuvitella.

Ei kannata miettiä, mikä on mahdollista. Kannattaa keskittyä arjessaan tukemaan itseään kaikissa tunteissaan. Kannattaa kysellä itseltään, millaista tukea tarvitsen, mikä mulle tässä tilanteessa on totta. Miten voisin olla itselleni tänään lempeä. Mitä kaikkea mulla on, missä kaikessa just nyt olen vauras? Mitä kaikkea voin itselleni nyt sallia sen sijaan että odotan jotain tiettyä tapahtuvaksi? Kun avautuu vastaanottamaan sen mitä nyt on (jopa shittihommelit), avautuu vastaanottamaan kaikkea muutakin - myös hyvää.

Kuva: Creazione di Adamo, Katja Tukiainen