http://archmdmag.com/tag/medieval-kentish-woman/ Naapuri yhytti minut leikkelemästä pihan valtavan pionipenkin tuulessa tuivertuneita, maata viistäviä kukkeuksia. ”Mitä sä teet!”, karjaisi hän, maanomistajan elkein, vaikka ei omistakaan kuin yhden viideskymmenesosan pionipenkistä, josta minä omistan suunnilleen saman verran. ”Kerään talteen näitä sateesta liiskaan menneitä, etteivät joudu hukalle”, loihen lausumaan.

follow site Naapuri oli sitä mieltä, ettei yhteisiä pioneja saisi leikata kotiinsa kimppuun - edes niitä liiskallaan olevia. Hän tuumi, mitä siitäkin tulisi jos kaikki kävisivät pusikolla. ”Kukaan muu ei kehtaa kuin sinä”, hän hyökyi, erittäin paheksuvasti.

”Kehtaan kyllä”, sanoin.

Kun häpeän valta laantuu, voi nousta siivilleen ja säkenöidä

Ehdotin, että otetaan aihe puheeksi taloyhtiön hallituksessa: saako liiskaan meneviä pioneja poimia? Mielessäni on jo ehdotus: kaikki halukkaat voisivat poimia itselleen yhden tai kaksi pionia valtavasta, kymmenien metrien mittaisesta istutuksesta kesän aikana. Yhteiseksi iloksihan ne pionit on tarkoitettu.

Pionigate on kuitenkin jo muodostunut. (Voisin tietysti avata sanaisen arkkuni puolestani siitä, kuinka naapurin maksamaton yhtiövastikevelka myös on yhteistä resurssia, samoin taloyhtiön tilat, joita naapurin roina pursuaa.) Mutta en ajattele niin, että ”mitä jos kaikki tekis tai jättäis tekemättä”.

Varmasti on hyvä olla yhteisiä pelisääntöjä. Mutta ajattelen ennen kaikkea, että keskustellaan niistä, eikä oletella mitään. Tutkitaan, mitä kukin haluaa ja tarvitsee. Kuulostellaan, millaiset luovat ratkaisut ja kompromissit palvelisivat kaikkia. Ajattelen tällä tavalla ihmissuhteissa ja kaikissa elämän asioissa. 

Häpeä estää meitä keskustelemasta ja tuottaa oletuksia siitä, mitä muut tuumivat, haluavat ja ajattelevat. Häpeä estää olemasta itselle ja muille rehellinen siitä, kuka olen, mitä tunnen ja mitä tahdon. Häpeä estää myös kysymästä ja olemasta utelias; se tuottaa ylemmyyttä ja erillisyyttä - tai alemmuutta ja erillisyyttä. Häpeä on sisäistä, alitajuista kokemusta siitä, että jää yksin jos on sitä mitä on. Häpeä estää tutustumasta omaan suurenmoisuuteensa.

Kehtaaminen on häpeän sietämistä, sen vankeudesta poistumista

Ajattelen, että Suomi on sääntöjen ja häpeän luvattu maa. Onko missään muualla samanlaisia millimetrin eksakteja standardeja sen suhteen, millaiset kaadot kylppärissä on oltava ja missä ravintolan tarjoamaa simaa saa nauttia ja kuka voi perustaa nakkikiskan. En tiedä toista yhtä säännöissä rigidiä maata, kuin Suomi. (Arvostan maadoittuneisuutta ja toimivuutta täällä, ja toisaalta säännöt ehkä tuottavat sitäkin, kuka tietää.)

Kehtaamisessa on kysymys häpeän sietämisestä. Jos ei siedä omaa häpeäänsä vaan peittelee, nolostelee ja hyssyttelee itseään tai toisia, liiskaa itseään sisäisesti siitä mitä itse on. Silloin ei koskaan kehtaa. Ja jos joku toinen kehtaa, häntä paheksutaan. ”Mitä muutkin ajattelevat!” tai ”Mitä siitä tulis jos kaikki toimis noin kuin sinä!?” Silloin saatetaan valtavan omavaltaisuuden puuskaisessa tuulessa myös ryskiä tavarajunan lailla toisen ihmisen rajojen yli - oman rajattomuuden vuoksi. Silloin tuhannen taalan kohta olisi sukeltaa tutkimaan, mikä oikeasti tekee kipeää. Häpeä estää tulemasta näkyväksi itselle ja toisille - ja estää syvien yhteyksien muotoutumisen. Diippiä kohtaamista on vain siellä, missä uskaltaudutaan häpeän valtakuntaan, haavoittuviksi. Paradoksaalisesti silloin häpeästä myös vapautuu.

Silloin voi avautua keskustelulle ja yhteiselle tutkailulle siitä missä rajat menevät ja mitä kukainenkin kokee. Usein häpeä sitoo loukkaantuneisuuteen niin, ettei päästä syvemmälle tasolle keskustelemaan ja katsomaan sitä, mikä oikeasti tekee kipeää. Silloin jäädään vuosikymmeniksi kitkerään katkeruuteen siitä, että joku on pissannut mun muroihin ja syyllisten on kärsittävä.

Paheksunta on oman häpeän projisoimista toiseen. Kysymys ei ole niinkään moraali- tai pelisäännöistä, koska niistähän juurikin voisi aina keskustella. Minä voin hakea pionini myös kaupasta. Kysymys on siitä energiasta millä itseä, toisia ja maailmaa lähestytään.

Kun lähestyy tunnistamattoman ja kohtaamattoman häpeän kautta, pienentää itseään ja muita. Aihe on minulle tuttu ja rakas; kirjassanikin kerron, kuinka häpeän syvästi kohtaaminen itsessäni, sen synnyn alkulähteillä on vapauttanut minua valtavasti. Lukkiutuneita tunteita ei voi mentaalisesti prosessoida. Tieto ei ole näissä asioissa vapauttavan tuntemisen ja integroimisen väärti. Tarkoitan, että ei riitä, että tietää mistä omat traumat ja kipukohdat elämässä nousevat. Tieto auttaa jauhamaan samaa levyä uudestaan ja antaa matskua syyttää elämää ja esittää vaatimuksia kosmokselle. Vain syvä, elämästään täyden vastuun ottava halu kokea vihdoin muuta auttaa vapautumaan ja eheytymään. Eteenpäin kulkeminen opettaa uudenlaista tapaa olla, haavojensa ikuisesti nuoleminen ei opeta mitään. Häpeän tapauksessa eteenpäin kulkemista on muun muassa kehtaaminen.

Kehtaan laulaa täysillä fillaroidessani pitkin kyliä, kehtaan unelmoida suuria ja myös kulkea tietoisesti unelmiani kohti. Kehtaan olla järjetön. Kehtaan kuulostella missä rajani menevät. Kehtaan tuntea ja kehtaan ilmaista tunteeni. Kehtaan sanoa, kun olen eri mieltä. Kehtaan nähdä toisen, ja kehtaan nähdä itseni. Kehtaan ajatella isosti, laatikon ulkopuolelta. Kehtaan katsoa maailmaa omalla tavallani. Kehtaan rakastaa ja arvostaa itseäni, kehtaan voimautua. Kehtaan jättää ihmisiä taakseni, kehtaan tutustua uusiin, kehtaan olla esittämättä mitään, olla osallistumatta peleihin. Kehtaan luottaa tunteisiini ja toimia niiden mukaan. Kehtaan olla epäilemättä omaa intuitiotani ja tunteitani, vaikka paperilla näyttäisi miltä. Kehtaan vaatia parasta itselleni tärkeissä asioissa. Kehtaan olla tekemättä kompromisseja totuudestani ja minulle kallisarvoisesta. Kehtaan siis olla omassa voimassani.

(Vielä sananen pioneista: energeettisesti en ihmettele, että naapuri tuli räyhäämään, koska kukkia poimiessani olen joskus ajatellut, että kaikki eivät välttämättä ole sitä mieltä että poimia saa, ja joku voi tulla joskus urputtamaan. Nyt kävi niin.)

Sykähdin pohtimaan häpeää ja kehtaamista; aihe on minulla pinnalla muutenkin.

Rakkauteen syventyminen kysyy häpeän kohtaamista

Kun kasvaa kohti uusia unelmia tai menee syvemmälle kohti rakkautta, joutuu kohtaamaan häpeää ja kaikkea itsessä vielä täyteen potentiaaliin kasvamatonta. Kehtaaminen on evoluutioon uskaltautumista, voimaantuneisuutta. 

Asuuhan minunkin sisälläni yhä se pieni sivuun sutija, joka mieluummin sopeutuu ja hiihtelee vähän näkymättömissä lavan reunoilla ja pujahtaa sitten asuttamaansa kuiskaajan koppiin, ettei kukaan pääse sanomaan, että ettäs kehtaat. Mutta sitten minussa asuu se toinenkin, jota kukaan ei kiellä kurkottamasta tähtiin.

Ja poimimasta pioneja.

Myös koska mä kehtaan, julkaisen lähes pari vuotta sitten kuvatun Sydänjuttu-videon, jossa haastattelen upeaa terapeutti&häpeäasiantuntija Heidi Valastia. Haastattelusta on tulossa osa 2, jahka sen joskus saan valmiiksi. Sydänjuttu-videoita on muutenkin vino pino leikkaamatta ja tuloillaan joskus, sitä mukaa kun töiltäni ja elolta niitä saatan saattaa valmiiksi. Ehkä annan perfektionismilleni vähän periksi, ja kehtaan tuutata joskus ulos jotakin vähemmän viimeisteltyä. Sellainen on tämäkin, ja silti tärkeä, uskon. Joten, here you go --->  Sydänjuttu x Heidi Valasti, Ai mikä häpeä, osa 1