Tadaa! Mä haastan itseäni. Lempeästi. Olen varmaan miljoona kertaa sanonut täällä blogissa / jossakin keskustelussa ystävän kanssa / jossain muualla, missä (?), että kirjoitan vähän arkisempia - tai erilaisia - juttuja blogiin. Mä rakastan muiden ihmisten blogeissa hyvin maanläheisiä asioita, miksi mä en itse kirjoita niistä? Mulla ei ole tyhjentävää vastausta, mutta tänä itseni hoitamisen päivänä (jollaisina mun yleensä tekee mieli myös kirjoittaa), kerron rändomisti jotakin viime viikkojen rändom-asioistani. Täysin sen perusteella, mitä kuvia halusin puhelimestani valita juuri nyt.
Mun mies lähetti mulle toissapäivänä whatsup-viestin (olin viereisessä huoneessa 😀 ) ja sisältönä oli tämä kuva. Tämä rakkahaiseni on äärettömän ihana. Elämässä voi todellakin käydä niin, että sitä lanaa kaiken maailman mutapeltoja ihmissuhteissaan koska ei tiedä, että oman arvonsa saa ja voi ja voi oppia päättämään itse. Kun lakkasin antamasta kenenkään määritellä mun arvoa sillä miten HE toimivat, ajattelevat, sanovat, antavat ymmärtää ja niin edelleen, ja kun hokasin, että siis mähän oon arvokas aina ja voin itse elää ja valita sen mukaan (eli ottaa vastuun itsestäni ja elämästäni), hän asteli näyttämölle. Ihana, kasvamaan yhdessä ja erikseen haluava ja äärettömän rakastava ja rakastettava mies. Koen, että kun oma suhde itseeni muuttui, se mitä vedin ja vedän puoleeni ja kuinka luon todellisuuttani, muuttui.
Affair-sarjan viidennen kauden ensimmäinen jakso oli, hmmmm, sellainen, että nyt voinkin heti lopettaa sarjan katsomisen. Onneksi Hercule Poirota on Areenassa vielä. Inspikseksi ja relaukseksi musta on ihanaa katsoa sarjoja, mutta katson vain sellaisia, joista tykkään tosi paljon - muuten teen mieluummin muuta. Mistä olen tykännyt tosi paljon viimeisen vuoden aikana (en luultavasti muista kaikkia) Babylon Berlin, Death&Nightingales, Game of Thrones... no nyt mä unohdin jo ne loput.
Mun ihana ystäväni, runosieluinen kauneudenrakastaja oli hommannut mulle ihanan lahjan - kasvorullan. Sille on joku eri nimi mutta en muista sitä nyt. Kun olen kirjoittanut tämän tekstin ja huuhdellut hiusvärin, rullaan taas. Kuva taustalla on Helene Schjerfbeckistä kertovasta kirjasta. Ystäväni ja minä olemme inspiroituneita vuosisadan vaihteen ja alkupuolen naisartisteista, jotka vaan sutivat säkenöivästi menemään siitä riippumatta, olivatko olosuhteet heille otollisia vai ei. That's what I call passion. Ajattelen itse näin: on rohkeutta kulkea kohti visiotaan riippumatta siitä, tukeeko tuota visiota omassa ulkoisessa tämänhetkisessä todellisuudessa mikään. Kun olen elämässäni tehnyt niin, ulkoinen todellisuus on muovautunut sisäisiin visioihini. Ei siksi että puskin vaan siksi että en puskenut. Silloin tapahtuu todella ihmeellisiä asioita ihmeellisessä virtauksessa, mutta niille luodaan pohja sillä juurikin, miten itsensä kanssa on. (Sydänjuttu-kirjassa lisää).
Aamut. Mä en herää yleensä ikinä herätyskelloon, ja erityisesti nyt muistuttelen itseäni siitä että a) mulla ei ole elämässä kiire minnekään b) mun ei tarvitse koko ajan olla edistämässä jotain c) levollisuus nousee sieltä, että luon itselleni turvaa muun muassa tekemällä asioita hitaasti ja rauhassa niin että ehdin itsekin mukaan d) jos nousee stressi / innostus / impulssi mun ei tarvitse välittömästi toimia vaan voin silti olla rauhassa ja hengitellä ja suorastaan jopa olla tekemättä mitään.
Mun kummityttöni ja minä. Häntä ei ole kastettu enkä minä kuulu kirkkoon, tämä on enemmänkin sellainen sielullinen järjestely. On maagista seurata toisen ihmisen kasvua, sieltä asti, kun hän toisella puolella on vasta valmistautumassa saapumiseensa siihen kun hän iloisena, ihmeellisenä omana olentonaan kokee elämää, kasvaa omiin suuntiinsa. Erittäin muotitietoisena.
Tunnelmat. Mä oon tunnelmoija nyt ja aina. Ja mikä ihanuus koittaa, kun syksyn sateet ja hämäryys koittaa.
Kööpenhaminan kukat. Mä rakastan matkustamista niin paljon. Olen onnellinen, että saan nähdä ja kokea tätä maailmaa. Unelmoin siitä aiemmin, että voisin matkustaa enemmän. Ja nyt mä voin. Näen asian niin, että kun olen valmis vastaanottamaan kaiken itsessäni, olen valmis vastaanottamaan kaiken mistä mun sydän intuitiivisina unelmina ja kutsuina supattaa. Yksinkertaista, mutta ei todellakaan maailman helpointa ;D Mutta tätä voi oppia, ja tätähän mä mun työssäni oikeastaan opetankin. Ensin tulee suhde itseen, sitten kaikki muu. Koska jos on itsensä kanssa hyvä, ei senniinväliä, mitä tapahtuu. Ja samalla on ihan luonnollista, että sydän kutsuu kasvuun, tietoisuus syvempään yhteyteen.
Kööpenhaminassa me tehtiin rakkaan sydänystäväni kanssa siirtymäriitti. Siihen kuului eräänlainen shamanistinen prosessi, johon kuuluivat maan, ilman, veden ja tulen elementti (ja riikinkukkoperhe toteemieläiminä - he vain ystävällisesti saapuivat paikalle siunaamaan tapahtuman läsnäolollaan). Järjestin tämän riitin ystävälleni intuitiivisesti - uskon, että elämän tärkeitä kohtia, mutta myös pieniä ja arkisia kohtia voi ja kannattaa markkeerata, pysähtyä niiden ääreen, reflektoida. Minne olen menossa, mistä olen tulossa. Mitä valitsen. Sallinko itseni avautua, saako elämä virrata lävitseni. Siirtymäriiteistä ja initiaatioista jossakin muodossa lisää myöhemmin.
Olin muuten Flow-festareilla. Menin sinne itsekseni, ja voi että mulla oli ihanaa. Halusin nähdä ja kuulla kotityttöäni Erykah Badua, jonka levy Baduizm on soinut mulla tuhansia kertoja. Olen sitä 2000-luvun alusta ehtinyt aika paljon kuunnella; kun ekat biitit lähtevät soimaan, mun parasympaattinen hermosto aktivoituu - siis relaan ihan pelkästään kun kuulen levyn alkuhetket. Mutta tämä kuvan henkilö ei ole Erykah Badu vaan Neneh Cherry, jonka keikka oli ihan tajunnanräjäyttävä. Siellä Flowssa mulla oli ihana flow, menin vaan sinne minne tanssijalka vipatti ja tanssin tuntikausia itsekseni, annoin musiikin elää mun sisällä ja läpi - se oli niin terapeuttista ja ihanaa. Kannattaa käydä treffeillä itsensä kanssa.
Iltaisin sytytän kynttilät, juon mun yrttisekoituksia (ja joskus punaviiniä) ja kirjoitan päiväkirjaa. Teen itselleni sellaisen ihanan pesäolon ja olen itseni kanssa.
Ja sitten loppuun vielä kuva, jonka olet ehkä nähnyt insta- tai fb-sivullani. Näissä pikku rändom-jutuissa on mun elämän stailia, minua, sitä kuka olen. Ajattelen, että on olennaista antaa itsensä elää omaa elämäänsä, tehdä juttuja joista nauttii, antautua hetkiin joissa on. Olla se kuka on.
Ollapa kuulolla itselleen ja omalle staililleen, mitä se milloinkin onkaan. Kun arkisessa ja pienessä tekee itsensä näköisiä juttuja, kuulee itseään, luo sisäistä turvaa jotta voi vielä enemmän sanoa ei ja joo, olla rajoissaan itseä kunnioittaen sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä. Se säkenöi ja leviää muuallekin elämään; ihmissuhteisiin, työn juttuihin, omaan polkuun, koko elämään.
