Uskomus siitä, että itsessä on vielä aika paljon kehitettävää johtaa usein epätasapainoisiin ihmissuhteisiin. Jos huomaamattaan luulee, että mun pitää tässä nyt vielä tulla paremmaksi, olla sporttisempi, kasvaa ihmisenä tai löytää itsensä rakastaminen, vetää puoleensa tilanteita ja suhteita, jotka kuluttavat, vaativat tai hämmentävät paljon.

Elämää ei tarvitse käyttää sellaiseen, mikä ei tunnu hyvältä. Eikä omaa tunnettaan tarvitse epäillä. 

Suurin harhaluulo, johon jatkuvasti törmään työssäni (ja joka vuosikausia oli oma uskomukseni) on, että itsensä rakastaminen pitää ansaita tulemalla viisaammaksi, henkevämmäksi, kypsemmäksi, rakkaudellisemmaksi. Väitän, että iso osa hyvinvointibisneksestä, henkisestä skenestä ja terapiakulttuurista perustuu tiedostamattomalle, syvällä jylläävälle kollektiiviselle uskomukselle siitä, että meissä on jotakin vikaa, rikkinäistä tai keskeneräistä. Mikään ei ole voimauttavampaa kuin hokata, että eikun hitsi, eipäs ookaan. Oivaltaa sydämessään, että mä oon samanarvoinen - hyvän arvoinen - kuten kaikki toisetkin, kokemuksistani riippumatta.

Mun ei tarvitse suostua - eikä käyttää elämääni - sellaiseen, mikä ei tunnu hyvältä. Oma sisäinen tunne on ihan riittävä kompassi. Ja jos kompassi on vinksallaan, voi olla, että sisällä on paljon turvattomuutta jolloin nojaa ulkoisiin ääniin: pitäiseihin ja miellyttämiseen. Silloin ei pysty kuulemaan, mikä itselle tuntuu tai ei tunnu hyvältä. (Silloin saatamme myös kokea epämääräistä pahaa oloa, selittämättömiä fyysisiä oireita, ahdistusta tai onttoutta. Oma systeemi peilaa, että hei oisitko valmis päästämään irti tästä rallista.)

Mikään ei ole voimauttavampaa kuin sisäistää, että minussa ei ole mitään vikaa

Omaa polkuaan on loppujen lopuksi aika yksinkertaista kulkea. Se voi hetkittäin olla yksinäistä, mutta aina sielukasta, kun sallii itsensä askeltaa sen mukaan, mikä itselle tuntuu hyvältä ja oikealta. Tietysti se kysyy sydänvoimaa; rajojen asettamista ja itsensä arvostamista. Niitä voi oppia. Ja jos jotakin soisin oppimisen tueksi on ajatus siitä, että oppiminen ei ole mikään paremmaksi tulemisen prosessi, vaan avautumisen. Yhä syvempään itsearvostukseen kukkimisen matka.

Suostumme huonosti kohdeltavaksi, annamme kävellä rajojemme yli, otamme ylä- tai alastatuksen tai toimimme itse rajattomasti tai ylimielisesti, kun luulemme (alitajuisesti), että meissä on jotain vikaa. Tuo uskomus projisoituu aina tavalla tai toisella toisiin. Pyrimme yläkanttiin tai päädymme alakanttiin, jos emme ole kotona itsessämme ihan justiin tällaisina.

Ihminen on niin mielenkiintoinen vekotus: se etsii sielua, henkeä, hyvinvointia, hyväksytyksi tulemista, rakkautta, yhteenkuulumista tai mielenrauhaa kaikin keinoin, mutta pelkää usein pysähtyä sen faktan äärelle, että nuo kaikki jutskat ihan oikeasti ovat jo meissä. Silloin kun ei tunnu siltä ei tarkoita, että niin ei olisi. Tie ulos huonommuuden tai riittämöttömyyden tunteista ei ole niistä eroon pääsemisessä vaan siinä, että saa muita tunteita ja näkökulmia olemisensa tueksi. Uskomus siitä, että pitää tulla itsevarmemmaksi, selättää kateus tai epävarmuus tai saavuttaa ulkoisesti jotain tiettyä, pitävät meitä kiinni suorittamisessa, ”oppiläksyihin” uskomisessa ja asioiden perässä säntäilyssä.

Tie ulos huonommuuden tai riittämöttömyyden tunteista ei ole niistä eroon pääsemisessä vaan siinä, että saa muita tunteita ja näkökulmia olemisensa tueksi

Henki ei halua minkään muuttuvan. Ja sen ydinasian äärellä mikä tahansa muutos on mahdollista. Suomut putoavat silmiltä kun tajuaa, että hei, mä saan voida paremmin jo nyt. Ilman, että ratkaisen sitä mikä tässä ihmissuhteessa tai tilanteessa ei toimi. Suorin ja nopein tapa muuttaa omaa elämää on lakata luulemasta, että mun pitää purkaa jokin koodi, työstää vielä vähän tätä riittämättömyyttä tai lapsuuden traumaa jotta sitten joskus mutta kun kunnes ehkä kenties jos vain jospa voisin saattaa saada jotain parempaa.

Kun tajuaa, syvästi syömmessään, että hetkonen mä saan iloita ja nauttia jo nyt: kuulla lintujen laulua vaikka olisin miten paskana, keittää teetä ja lukea ihanaa kirjaa koska se levollistaa stressin tai suorituspaineiden keskellä, ottaa etäisyyttä ihmisistä joiden seurassa ei ole hyvä olla, sytytellä kynttilöitä muuten vaan ja ylipäänsä tehdä sellaista, mikä tuntuu hyvältä ilman mitään erityistä syytä. Se tekee sisälle tilaa, jonka valossa voi nähdä kirkkaasti mitä omassa elämässä kannattaa rakentaa ja mitä ei. Mihin kannattaa fokustaan käyttää, mistä irtautuminen tukisi omaa sydäntä.

Halusin muuttaa ja eheyttää itseäni, ihan jo pelkästään kiihkeydessä hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen - jolloin halusin muuttaa toisiakin

Niin kauan kun uskoin tiedostamattani, että en vielä ole perillä, että olen etsijä, että itsensä rakastaminen tarkoittaa jotain tiettyä, vedin puoleeni ihmissuhteita, tilanteita ja energiaa, joka vahvisti noita uskomuksia. Halusin muuttaa ja eheyttää itseäni, ihan jo pelkästään kiihkeydessä hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen - jolloin halusin muuttaa toisiakin. Kerran jos toisenkin olin parisuhteessa, jossa toinen oli aivan kujalla itsensä kanssa. Ajattelin, että tämä on minulle opin paikka: miten ymmärtää, miten hyväksyä, miten auttaa toista kasvussaan. Mutta eihän se homma siitä mihinkään edennyt. Toinen peilasi minulle sitä, mistä oli aika päästää irti: uskomuksesta, että rakkautta tarvitsee ansaita. Uskomuksesta, että en riitä sellaisena kuin olen ja että riittämättömyyden tunne pitäisi saada eliminoitua (työstämällä sitä). Uskomuksesta, että pitää ymmärtää ja fiksata, nähdä kovasti vaivaa. Huomaamattani olin itsekäs: pohjalla omien valintojeni motiivina oli uskomus myös siitä, että toisen ihmisen pitäisi muuttua jotta voisin rakastaa (häntä enemmän). En ajatellut sitä koskaan noin, mutta näin jälkikäteen tarkasteltuna näen sen justiinsa noin suoraviivaisesti.

Miten hyvin uskallan voida? 

Joskus toinen ihminen tai tilanne on peili siitä, että nyt on aika jollekin muulle. Että on aika kasvaa omassa itsearvostuksessaan. Ei työstämällä vielä vähän traumojaan vaan siten, että astuu uusiin kokemuksiin. Sehän pelottaa usein enemmän kuin vanhojen tuttujen naarmujen syynääminen. Miten hyvin uskallat voida? Miten hyvää oloa itsellesi uskallat suoda? Miten paljon uskallat arvostaa itseäsi? Aina löytyy pidättelijöitä, joiden bisnestä, pärjäämisen tunnetta tai sisäistä (epä)balanssia palvelee, että sinä pienennät itseäsi.

Voi huikata Namaste vähän etäämmältäkin

Elämme niin voimakkaasti suorittamisen kulttuurissa, että suoritamme sisäisyyttäkin. Kaikkein vaikeinta meille on hokata, että vaikka tuntuisi pahalta, vaikka elämä ei olisi sellaista kuin toivomme, meissä ei ole vikaa. Eikä ole toisissakaan. Se ei tarkoita, että kaikkien kanssa pitäisi olla kimpassa tai kaikista pitäisi tykätä tai kaikkien kanssa pitäisi synkata. Sellainen paine tai illuusio poistuu, kun sallii itsensä olla juuri sitä mitä on. Silloin sallii saman toisillekin. Ei siinä mitkään tykkäämiset tai ei tykkäämiset paina - sielu näkee lämpimästi, että tuo menee tuossa reissullaan, mä meen tässä. Voi huikata namaste vähän etäämmältäkin.

Kuva: Vincent Bakkum