Oon ollut aivan hirveässä shittimyrskyssä tänään, just semmosessa maakuoppaan kaivautuvaisessa. Oon tehnyt sitä mitä yleensäkin näinä hetkinä: itkenyt, raivonnut, masistellut, vienyt sitä häpeää nostattavaa (eli ihan uutta juttuani) eteenpäin, pyytänyt apua ja kirjoittanut.

Viime vuosina olen oppinut tunnistamaan häpeän, millaisiin asuihin se pukeutuu ja miten se tulee mulla esiin. Yleensä aina se tärähtää ruutuun just silloin kun alan tehdä jotain uutta, osaamisrajojani hipelöiviä juttuja. Joka ikinen viime vuosina koettu haava tai pettymys ihmissuhde- tai työrintamalla nousee ylös ja esiin, just silloin kun kaipaisin hirveästi tukea ja rohkaisua. Kauhea epätoivo iskee ja ajattelen että hitsi mistään ei tuu mitään, mä en osaa, jään taas yksin.

Olen myös oppinut sietämään näitä sumuisia, voimat valauttavia tunteita, hengittämään läpi. Ja se että oon oppinut sietämään, on mahdollistanut mun tekemiset. Ja myös jakaminen. Sen tunnistaminen, ettei se tunne oo totuus musta. Se on vaan aspekti, olemuspuoli, usein kaukaa menneisyydestä, sellainen joka epäilee itseään ja pelkää tulevansa satutetuksi ja jäävänsä ymmärrystä vaille. Sen selviytymiskeino on vähän outo mutta ymmärrettävä, se haluaa vaan piiloutua ja heittää hanskat tiskiin.

Ennen usein käännyin siinä kohtaa poispäin kun tuli se tunne etten osaa tai pysty. Nyt tiedän, että ne tunteet on totta sillä hetkellä, mutta että ne ei oo totuus musta tai siitä mihin olen menossa.

Aattelen pahimman myrskyn mentyä, että voi rakas. Tai Eeva Kilven sanoin, ”sinä pieni urhea nainen”. Ja jatkan uuden juttuni tekemistä. Koska tekemättä jättäminen, kasvun versoon lätemättä jättäminen, tyytyminen tai itseni kutistaminen sattuu paljon enemmän kuin tää kasvun kipu. Jota seuraa aina ihan mieletön kukkeus, muodossa tai toisessa. Mä en näe sitä vielä, mutta tunnen sen kipunoivan sydämeni keskellä. Siellä, missä mä oon mä, oma itseni, just tää kaikkeus joka oon