Rohkeus ei landaa meihin yhtäkkiä jostain taivaan tuulista. Eikä myöskään välttämättä selkeys. Tai varmuus siitä, että suunta on oikea. Tarvitseeko? Mitä jos polku valaisee itse itsensä askel askeleelta? Entä jos et tarvitsekaan näkymää koko horisontista, jotta voit ottaa polulla askeleita?

Väitän, että tosi moni meistä luulee ja odottaa, että olo jotenkin kirkastuu, vahvistuu ja varmistuu, ennen kuin voi kokeilla, ottaa suuntia, tehdä valintoja. Ja tästä samasta syystä moni meistä jumittaa ja ihmettelee, että mikähän mussa on vikana.

Entä jos on niin, että matka itsessään on ihan oikeasti se pointti? Entä jos on niin, että tarinan juoni voi alkaa kehkeytyä vasta kun tarinaa alkaa itse kertoa ja kirjoittaa?

Entä jos on niin, että "omana itsenä" oleminen ei ole mikään lopputulema vaan olemisen ilmaus, muoto ja tila? Eläväinen, kasvavainen, kehkeytyväinen, eheytyväinen, muuttuvainen?

Entä jos Elämä isolla E:llä alkaa todella, kun ei tarvitse olla satavarma, itseään tai ketään muutakaan varten? Entä jos on ihan okei, että olet juuri siinä elämäntilanteessa jossa olet? Niine spekseine, kuin sun elämässä on. Ehkä ruuhkavuosien keskellä, ehkä uuden edessä. Ehkä vanhan hiipumisen tunnussa, surussa, pelossa, jänskäyksessä, uudessa kutkutuksessa?

Entä jos sun elämässä on ihan kaikki mitä siihen juuri nyt tarvitaan? Ei mitään enempää, ei mitään vähempää. Entä jos voisitkin antaa itsellesi luvan keskittyä nyt siihen, mikä juuri nyt tuottaa iloa? Entä jos ihan miniminiaskeleet riittää omia unelmia kohti kulkemiseen? Entä jos mitään sellaista mitä nyt et tiedä, ei tarvitsekaan tietää?

Haluan jakaa kanssasi aatokset, jotka jaoin vastikään täällä blogissa (jos et vielä nähnyt) ja myös mun instagramissa @annataipale ja facebookissa: facebook/sydänjuttu.  Tuu seuraamaan jos tahdot!

Tässä alla, retusoimatta.

Oon ollut aivan hirveässä shittimyrskyssä tänään, just semmosessa maakuoppaan kaivautuvaisessa. Oon tehnyt sitä mitä yleensäkin näinä hetkinä: itkenyt, raivonnut, masistellut, vienyt sitä häpeää nostattavaa (eli ihan uutta juttuani) eteenpäin, pyytänyt apua ja kirjoittanut.

Viime vuosina olen oppinut tunnistamaan häpeän, millaisiin asuihin se pukeutuu ja miten se tulee mulla esiin. Yleensä aina se tärähtää ruutuun just silloin kun alan tehdä jotain uutta, osaamisrajojani hipelöiviä juttuja. Joka ikinen viime vuosina koettu haava tai pettymys ihmissuhde- tai työrintamalla nousee ylös ja esiin, just silloin kun kaipaisin hirveästi tukea ja rohkaisua. Kauhea epätoivo iskee ja ajattelen että hitsi mistään ei tuu mitään, mä en osaa, jään taas yksin.

Olen myös oppinut sietämään näitä sumuisia, voimat valauttavia tunteita, hengittämään läpi. Ja se että oon oppinut sietämään, on mahdollistanut mun tekemiset. Ja myös jakaminen. Sen tunnistaminen, ettei se tunne oo totuus musta. Se on vaan aspekti, olemuspuoli, usein kaukaa menneisyydestä, sellainen joka epäilee itseään ja pelkää tulevansa satutetuksi ja jäävänsä ymmärrystä vaille. Sen selviytymiskeino on vähän outo mutta ymmärrettävä, se haluaa vaan piiloutua ja heittää hanskat tiskiin.

Ennen usein käännyin siinä kohtaa poispäin kun tuli se tunne etten osaa tai pysty. Nyt tiedän, että ne tunteet on totta sillä hetkellä, mutta että ne ei oo totuus musta tai siitä mihin olen menossa. Aattelen pahimman myrskyn mentyä, että voi rakas. Tai Eeva Kilven sanoin, ”sinä pieni urhea nainen”. Ja jatkan uuden juttuni tekemistä. Koska tekemättä jättäminen, kasvun versoon lätemättä jättäminen, tyytyminen tai itseni kutistaminen sattuu paljon enemmän kuin tää kasvun kipu. Jota seuraa aina ihan mieletön kukkeus, muodossa tai toisessa. Mä en näe sitä vielä, mutta tunnen sen kipunoivan sydämeni keskellä. Siellä, missä mä oon mä, oma itseni, just tää kaikkeus joka oon.

Uuteen kasvamisen teema on mulla vahvasti esillä, kaikkine tunteineen. Näitä tunteita ja teemaa käsitellään myös mun kahdessa kevään ja alkukesän työpajassa, Lappeenrannassa ja Tampereella. Katso tuolta linkkien takaa lisää, jos inspiroidut.

Lappeenranta 25.5. Aivan ihana työpaja - kohti sydämen unelmia

Tampere 9.6. Aivan ihana työpaja - kohti sydämen unelmia

Olen kokenut, että Oman Elämäni Elämisen tunne on todella alkanut, kun aloin syvästi oivaltaa ja kannatella kaikkia niitä tunteita, joita itsen toteuttamiseen liittyy, ja kaikkia niitä tapoja joilla me blokataan ja sabotoidaan itseämme. Rakastan jakaa ja tutkia niitä toisten kanssa, koska esimerkiksi häpeästä vapautumisen voima on elämää mullistavaa. Siitä transformaatiosta mun voimauttavassa valmennuksessa usein on kyse.

Ei meistä oikeasti tarvitse tulla rohkeampia, vähemmän epävarmoja tai osaavampia, jotta me voidaan alkaa ottaa askeleita siihen suuntaan mihin sydän huhuaa (vaikka ei edes oikein olisi tolkkua siitä, mitä sydän itse asiassa huhuileekaan). Tämä ei tarkoita vain asioita joita me tehdään vaan kaikkea elämässä. Millaisissa ihmissuhteissa haluan olla? Kuinka haluan kokea itseni? Millaista elämää haluan elää?

Riittää, että on halu jeesata itseään. Riittää usko siitä, että elämä voi oikeasti olla kivaa ja ihanaa, että sillä on mulle vielä jotain ihanaa tarjolla. Ja vaikka ei olisi uskoakaan, ei ehkä tarvita kuin pieni kipinä sydämessä. Siitä voi alkaa vaikka millainen elon tuli ja Love Reaction.

Kuva: Bonnie Gray, Freedoms Melody