Kukaan ei varsinaisesti opeta meitä kysymään itseltämme, voisinko tehdä jotain vähän helpommin. Olisiko mahdollista mennä lempeämmin, ottaa kevyemmin. Ehei. Mitä tiukempaa settiä, sitä kovemmin puristetaan rattia. Se on ymmärrettävää ja inhimillistä, mutta tavallaan ihan hupsua. Varsinkin uuden vuoden alussa ollaan hirmu päättäväisiä (kaksi viikkoa). Nyt mä muutan kaiken!

Kerron esimerkin. Yksi mun asiakkaani (no, aika monet) on aivan sydän muussina, kun parisuhde näyttää olevan eron partaalla, eikä mitään yhteyttä tunnu enää olevan, pelkkää riitelyä. Ja toinen mun asiakkaani haluaisi tehdä elämässään mitä haluaisi - toteuttaa uutta ammattiaan, mutta vanha tuntuu turvalliselta eikä asiakkaani ole täysin vakuuttunut, voiko uusi kantaa, voiko sillä elää. Mitä tällaisissa jumi- ja rusennustilanteissa yleensä tapahtuu sisäisesti? No hirmu määrä itsensä sättimistä, syytöksiä, häpeää, huonoutta, surua, tuskaa, jumitusta. Täysin ymmärrettävää. Erityisesti koska me niin syvästi usein uskotaan huomaamattamme, että kun meneillään on jotain kaameaa, tarkoittaa se sitä, että me ollaan huonoja ja väärässä ja että niitä kärvistäväisiä tunteita ei saisi olla. Pitäisi vaan olla kiitollinen, ylevä, kypsä ja henkinen ja ajatella järkevästi.

Mutta mitä jos voisikin aloittaa vähän lempeämmin? Mitä jos onkin niin, ettei juuri nyt tarvitse tietää, miten se unelma-ammatti tai elämänmuutos voisi toteutua ja olla mahdollista? Mitä jos nyt juuri ei tarvitse tietää, mihin parisuhde on menossa? Tai miten ero toteutetaan ja lusikat jaetaan? Tai kilot karistetaan? (Onko niitä pakko karistaa, jotta itsensä kanssa voi olla hyvä olla?)

Mitä jos ei tarvitse tietää mitä polulla tulee tapahtumaan ja miten, jotta voi ottaa askeleita? Ja mitä jos niiden askeleiden ei tarvitsekaan olla jotain hienoja ja tarkkaan harkittuja, vaan ihan vaan sitä, mikä nyt ensimmäisenä olisi itseäsi kohtaan lempeää ja hoitavaa? Sitä, mikä saa sun sydämen säkenöimään?

Avaan vielä:

Mun näkemys ja kokemus siitä miten energia todella toimii on tämä: kun toimit pakosta, puserruksesta, itsesi niittaamisesta ja häpeästä käsin, energia jumittaa, pienentää, pusertaa ja pakottaa. Metsä vastaa just niin kuin sinne huutaa. Tämä ei tarkoita, että pitää osata hienosti jotenkin oopperalaulaa sinne metsään vaan sitä, että voi ottaa iisimmin. Kun ei mene salille sen vuoksi, että "kauheeta ku mä oon läski", vaan siksi, että mua kohtaan ois nyt tosi lempeää liikuttaa kehoni energioita, energia pääsee virtaamaan vapaammin. Ja jos ei yhtään huvita oikeasti nyt mennä salille, miksi itseään vastaan pitää taistella? Mikään elämänmuutos ei ole pysyvä, jos se on väkisin runtattu ja pakotettu. Energia - ja elämä - on siitä hienoa, että se pyrkii aina hakeutumaan tasapainoon, auttamaan meitä löytämään myötätunnon itseämme kohtaan. Uskon, että lopulta kaikissa vaikeuksissa on kysymys siitä.

Silloin kun menee huonosti tai on jumissa, kannattaa asioita lähestyä vähän rantaravun lailla: sivuttain ravaamalla. Kannattaa hoitaa ja helliä itseään, ottaa lempeästi, antaa lupa tunteilleen. Meidän tunteissa ei koskaan ole mitään väärää. Kun tunteitaan ei järkeile pois, voi nähdä selkeämmin ja laajemmin. Mitä ankarampi on itselleen ja mitä enemmän sulloo tunteitaan sivuun, sitä mustavalkoisemmalta kaikki näyttää ja energia alkaa jumittaa. Vaihtoehdot tuntuvat vähäisiltä.

Elämäntyön tai ihanien unelmien tai kutkuttavien uusien juttujen tai vapautumisen ja ratkaisujen polku ei rakennu kellekään yhdessä yössä. Ei tarvitsekaan.

Kun ravitsee omaa sisäistä oloaan arjessa, ravitsee unelmiaan ja energian liikkeelle lähtemistä. Se on runttaamisen vastakohta, ja chillaamiseksikin sitä voisi sanoa. Kun itselleen on lempeämpi, elämän metsät huutelee vähän suloisemmin sävelin takaisin. Ja huom: lempeys on myös rehellisyyttä. Ei pelkkää itsensä lahjomista, turruttamista tai jotakin maton alle lakaisemista. Lempeys on sitä, että mä saan olla mä, mulla saa olla mun tunteet, olot ja ajatukset ja mä saan kysellä itseltäni arjessani, voisinko päästää itseäni vähän helpommalla. Saan kysyä, mikä mulle nyt tuottaisi iloa, levollisuutta, yhteyttä itseeni. Se on sitä rantarapuna vipattamista. Vaivihkaa kohti unelmia, hyviä oloja ja sydämen juttuja.

(Ja jos justiin nyt inspaa lempeys, mun verkkokurssi voisi olla sulle <3 )