Puhuin tänään uuden ystäväni kanssa keskellä Havaijin viidakkoa. Kerroin hänelle, että oloni on sitä rakkaudellisempi, mitä yksinkertaisemmin ja enemmän rakkautta itselleni suon. Teen niin kuin tuntuu. Ilmaisen omaa totuuttani. Päästän irti siitä mikä ei tunnu oikealta. Otan mahdollisimman vähän kierroksia toisten asioista. Siinä on mielestäni pohjimmiltaan haastavaa ainoastaan se, että meillä on niin paljon uskomuksia siitä mitä rakkaus on ja kuinka rakkaudessa toimitaan (muut itsen edelle asettaen, ketään loukkaamatta, hyvää ansaitsen, kovasti työskennellen).

Itse rakkaus ei ole haastavaa. Se vain kysyy ihan jatkuvasti, mikä sinulle tekisi nyt hyvää ja voitko hyväksyä itsesi tässä hetkessä sisäisine taisteluinesi, vaikeine ja ihanine fiiliksinesi, menneisyyksineen päivineen.

Voimaantumattomuus on tapa samalla tavalla kuin itsensä rakastaminen

Voimaantumattomuus on tapa samalla tavalla kuin itsensä rakastaminen. On tapa uskoa, että rakkaus tulee vasta kun a, b tai c toteutuu. On opittu tapa ja suorastaan kehon kemioihin yhteydessä, että menneisyyttään toistaa uudelleen ja uudelleen tunteina, ajatuksina ja kokemuksina. On opittu sabotoida itseään ja iskeä jarrut päälle juuri silloin kun alkaa tapahtua. On uskomus ja kulttuurinen myytti, että rakkautta voi kokea vasta kun on tietynlaisessa ihmissuhteessa tai elämäntilanteessa. On opittu tapa olla sallimatta itselleen sitä, mikä hyvää tekisi. On opittu malli olla kohtaamatta sitä hämmennystä, huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä joka aluksi nousee, kun alkaa suoda itselleen enemmän hyvää.

Ihana juttu on, että on isolta osin uuden oppimisen ja oivaltamisen asia löytää jo olemassaoleva rakkaus itsestään ja elämästään. Se kysyy sitoutumista omaan voimautumiseen. Ei eheytymiseen ja paremmaksi tulemiseen.

Minun kysymykseni rakkaudelle oli aikoinaan monesti, ”miksei sua näy vieläkään?” ”Olen ollut jo niin kauan yksin!” ”Rakkauselämäni on ollut täynnä pettymystä!” ”Rakkaus ei kai ole minua varten”. Siinä muutamia vastalauseita, joilla kieltäydytään ottamasta vastuuta siitä, että omassa elämässä olisi rakkautta. Vastalauseet ovat ymmärrettäviä; niiden juuret ovat usein menneessä, ajoissa, jolloin ihan oikeasti rakkautta tarvitessamme olemme jääneet sitä vaille. Mutta niin kauan kuin aikuinen pitää kiinni vastalauseista pitää hän kiinni rakkaudettomuudesta.

Mitä, jos valitsisi kokea rakkautta asettamatta sille raameja?

Mitä jos valitsisikin kokea rakkautta ylipäänsä? Riippumatta siitä, mistä se tulee ja miten se ilmenee? Omassa elämässäni rakkauden valitseminen sitä määrittämättä on ollut yksi mullistavimmista asioista. Minä päätin, syvällä sydämessäni, että haluan kokea rakkautta no matter what, arvottamatta miten ja mitä reittiä se saapuu. Päätin luottaa siihen, että kaikki mitä seuraa, johtuu tuosta valinnastani. En vaatinut enkä odottanut sydämen haluni johtavan mihinkään tiettyyn. Avauduin uteliaasti sille mitä tulisi, koska tiesin hiton hyvin millaista elämä oli rakkautta ”vailla” ja olin saanut siitä tarpeekseni. En tarkoita, että heittäydyin elämän motarille raivoamaan (olin tehnyt sitäkin jo tarpeeksi), vaan että ihan oikeasti sain tarpeekseni uskomuksesta, että kokisin rakkautta sitten kun…

Rakkaus ilmaantui saman tien. Ensin se kysyi, mistä nauttisin ja iloitsisin, mistä haaveilin. Sitten se kysyi, kuinka voisin sallia itselleni noita asioita ilman jossia ja sitten kuneja. Rakkaus pyysi minua suomaan itselleni nautintoa pienissä asioissa; tuntemaan auringon säteet, kuulemaan lintujen sirkutuksen. Mitä enemmän soin aisteilleni elämän virran huomioimista, sitä selkeämmin se avasi sydäntäni vastaanottamaan enemmän.

Omassa elämässäni rakkauden valitseminen sitä määrittämättä on ollut yksi mullistavimmista asioista

Rakkaus pyysi minua luopumaan uudestaan ja uudestaan niistä mielikuvista joita minulla oli sen suhteen. Rakkaus pyysi minua valitsemaan itseni asioissa joissa en ollut aiemmin tehnyt niin. Se pyysi minua olemaan sydämeni puolesta luja. Rakkaus kertoi, että jos halusin kokea rakkautta, minun oli oltava valmis kasvamaan, luopumaan, kukoistamaan ja voimautumaan. Rakkaus pyysi minua elämään siinä mitä nyt oli. Rakkaus toi kohdalleni ihmisiä, asioita ja tilanteita, nosti ylös selvitymiskeinojen ja fantasioiden alle piilotettuja tunteita ja toiveita - ja pyysi minua hyväksymään itseni ihan kaikessa kohtaamassani.

Uudestaan ja uudestaan rakkaus pyysi minua olemaan hyvä itselleni - luopumaan jatkuvasta analysoimisesta, kritiikistä, eheyttämisestä ja itseni kohentelusta, koska ne pitivät kiinni uskomuksessa, ettei rakkaus voisi kaikin tavoin virrata elämääni jo nyt. Eheyttäminen, henkistyminen ja hyvään pyrkiminen on eteenpäin puskevaa liikettä, hyväksyminen on paikallaan pysyvää vastaanottamista. Sitä rakkaus minulta pyysi. Joskus rakkaus työnsi minua seinää vasten ja pyysi valitsemaan sitä, mikä minulle teki hyvää. Riippumatta, kuka siitä loukkaantuisi. Rakkaus kertoi, että jokaisella on mahdollisuus samaan. Rakkaus muistutti, että pohjimmiltaan vain ihminen itse voi valita kokea rakkautta ilman riippuvuutta.

Uudestaan ja uudestaan rakkaus pyysi minua olemaan hyvä itselleni

En tiedä yhtäkään ihmistä, joka ei olisi alkanut kokea enemmän rakkautta elämässään antauduttuaan ottamaan itse vastuun elämänsä ilosta, rakkaudesta ja nautinnosta. Usein on vain helpompaa ripustaa toive rakkaudesta tulevaan kuin alkaa nyt kohdata kaikkea sitä iloa itsestä, jonka tällainen voimautuminen saa aikaan. Silloinhan ei enää voi jatkuvasti urputtaa kuinka vaikeaa on ollut ja mikä kaikki nyt on pielessä - eli kuluttaa omaa ja toisten energiaa. Silloin joutuu kohtaamaan sen kuumottavan kysymyksen, johon vain meillä itsellämme on vastaus: olenko todella sen arvoinen, että oloni olisi rakkaudellinen nyt?

Ylös voi nousta myös valtavasti arvottomuuden tunteita, vaikeita fiiliksiä ja keloja. Huonoa omaatuntoa, syyllisyyttä, sukupolvesta toiseen äyskäröityä häpeää, uskomuksia, rajoituksia, suruja. Itsensä kanssa saa ja kannattaa olla kärsivällinen; mitä enemmän suot itsellesi rakkautta jo nyt - ja opettelet uteliaasti kuuntelemaan, mitä se tänään voisi olla - menneisyyden haamut alkavat haalistua. Avain on siinä, ettei odota rakkauden vievän omia pahoja oloja pois, niiden kanssa ei tarvitse taistella. Ja samaan aikaan saa valita itselleen rakkautta jo nyt.