Yksi haastavimmista ja samalla avaavimmista jutuista minulle on ollut tämä: jos jokin asia on mun elämässä, se palvelee mua. Jotain siitä saan. On se sitä, että mua ei arvosteta, mun rajojen yli kävellään, aina on rahapaniikki, en voikaan luottaa.

Pelasin pelejä vaikka miten kauan: jos mä nyt tätä asiaa tässä eheytän ja työstän, se muuttuu. Oli kyse rahan manifestoimisesta, itsearvostuksen opiskelusta tai sen ymmärtämisen yrittämisestä, miksi mun rajojeni yli kävellään.

Sitten tajusin, että vapautuminen on paljon simppelimpää. Riittää, että itse syvällä sielussani totean, että nyt perkele riittää. Anything but this. Olen esimerkiksi ihan tosissani kokenut, että olen mieluummin yksin kuin enää yhdessäkään paskassa parisuhteessa. Että en enää suostu stressaamaan raha-asioita. Että en enää ole terapeutti yhdellekään ”ystävälleni” (olen ystävä ystävilleni ja työroolissa asiakkailleni).

Niin kauan, kuin suostuin ”työstämään” ja ”eheyttämään” asioita, suostuin olemaan asioihini sellaisessa suhteessa kuin olin tottunut olemaan. Työstämisellä, eheyttämisellä, ymmärtämisellä ja prosessoimisella usein lukitsee energiaa vielä enemmän paikalleen. Kaavat jämähtävät entistä syvemmälle. Pitää olla valmis räjäyttämään koko paska. (Ps. se on se, mitä valmennuksessani tapahtuu. Sen vuoksi 95% asiakkaistani kokee isoja, myönteisiä ja perustavanlaatuisia muutoksia ja loput 5% lopettaa homman kesken.) Olen kokenut totaalisia muutoksia asioissa, jotka olen räjäyttänyt taivaan tuuliin. Ja believe you me, ihan valtavan kauan yritin ymmärtää ja työstää noita juttuja, tajuta, mikä minussa veti niitä puoleeni. Mitään tajuttavaa ei ole muuta kuin tämä: minä arvostan itseäni. Haluan hyvää. En pyydä, mutta en myöskään vaadi. Ja tietysti koska ihmisen elämä on ihmisen elämää, se sattuu välillä ja tapahtuu shittijuttuja - se kuuluu tähän kokemukseen. Kaikesta voi ammentaa kasvua, laajenemista, voimaantumista, ymmärrystä.

Pitää haluta muutosta niin syvästi, ettei enää välitä mitä tapahtuu. On valmis kasvamaan uudeksi itsekseen - vaikka asia olisi ulkoisesti ihan minimaalinenkin. 

Pitää haluta muuttaa koko juttu, vaikka kuolisi. Ihan sama, vaikka ystävinäni olisi loppuelämän kirahveja, mutta terapeutiksi en enää yksityiselämässäni ryhdy. 

Jos rajojasi ylitellään, ylittelet itse toisten rajoja (huomaamattasi) tai vähintään omiasi jättämällä niitä puolustamatta. Jos olet aina persaukinen, virratat energiaa elämässäsi jatkuvasti johonkin uskomukseen, ajatukseen tai suuntaan, joka ei tue sinua, joka ei ole sinulle rakkaudellinen. Jos törmäät jatkuvasti samaan kuvioon ihmissuhteessa, jos jokin juttu tämän tästä toistuu, on sisäisyydessäsi olemassa kohta, jossa suostut vähempään kuin siihen, että nyt jo perkele riittää.

Jos rajojasi jatkuvasti ylitellään, ylittelet rajoja huomaamattasi myös itse. Jokin sinussa uskoo, että et voi jo sanoa, että nyt perkele riittää. Kenties pelkäät jääväsi yksin (turvattomuuden kokemus ON todella validi ja aiheuttaa ylikiltteyttä ja rajattomuutta) - ja jätät itsesi jatkuvasti yksin oman totuutesi kanssa. 

”Nyt riittää” ei ole uhri-statement, siis niin että toivot, rukoilet ja manifestoit universumilta että voisko jotain kivempaa tulla. Se ei ole jalan polkemista maahan. Se on long hard look siihen, miten itse toimit ja kuinka energiaasi ohjaat ja suojaat (tai jätät suojaamatta) ilman mitään meditoimisia ja kristalliparantamisia.

Universumi on hyvin kirjaimellinen. Se vastaa suoraan uskomukseesi itsestäsi sen suhteen, että luulet että sinun pitää toivoa, rukoilla ja manifestoida. Ei, perhana. Saat ottaa iisimmin. Ei sinun tarvitse työstää itseäsi miksikään yli-ihmiseksi, olla vähemmän herkkä, enemmän tiedostava tai itseäsi arvostava. Sinun ei tarvitse kräkätä mitään koodia. Isoin koodin kräkkääminen on, kun hokaat ettei mitään koodia koskaan ollutkaan. Asiat tuntuvat monimutkaisilta silloin, kun teet itsestäsi kompromissia, et ota elämäsi energioista vastuuta, uskot voimattomuuteesi, etkä suostu teoin ja sanoin arvostamaan itseäsi ja vetämään rajojasi.

Kaikkein eniten törmään asiakastyössäni siihen uskomukseen, että itse-arvostus tai kaikki edeltä mainitsemani dilemmat olisivat jotakin sisäisyydessä, ajattelussa ja oivalluksissa ratkaistavia asioita. Se on harhaa. Sisäisyys muuttuu, kun alkaa toimia toisin. (Okei, muutosta avutuu usein myös spontaanien ja intuitiivisten oivallusten kautta - mutta nekin tarvitsevat momentumia). Voisitko ottaa riskin luottaa itseesi ja tunteisiisi niin paljon, että jos jokin ei tunnu hyvältä, saat sanoa sille, että nyt saa jo riittää. Ilman megalomaanisia täydenkuun seremoniota, energiatöitä, kristalliparantamisia ja terapiasessioita? Mitä enemmän käytät energiaa ja hilavitkuttimia ”itsesi työstämiseen”, sitä enemmän saat kosmokselta lisää työstettävää. Tykkään itse voimakivistä ja rakastan kuuta - mutta ne päivät ovat aikaa menneet, kun annoin voimani itseni ulkoisille tekijöille, mandaloille, rituaaleille ja eheyttämisille. En dissaa toimintaa, vaan motiivia. Käyn valmennuksessa, hoitajilla ja olen itsekin näkijä. Mutta sen voin sanoa ihan yleismaailmallisesti, että tulevaisuudessa näkyy sitä mitä tähänkin asti, ellet itse astu voimaasi.

Tulevaisuudessa näkyy sitä mitä tähänkin asti, ellei sisäisyydessä tapahdu transformaatiota.

Ala arvostaa itseäsi. Ei sinun tarvitse selitellä itseäsi, ei pyytää lupaa asettaa raja. Silloin se ei ole rajan asettamista vaan ylikiltteyttä. Työstämällä pelaat aikaa, jotta ei tarvitse ottaa vastuuta siitä, mitä ihan oikeasti haluat elämääsi ja mitä et. Milloin kyllästyt toistuviin haasteisiin ja ennen kaikkea niihin toistuviin stooreihin joita itsestäsi (voit) kertoa, kun haasteita tapahtuu? Mistä sinun pitäisi luopua (itsessäsi, elämässäsi), kun saisit kokea asioita, joista haaveilet? Kuka silloin olisit? Voi olla, että koko elämä ja oma historia pitääkin tutkia uudelleen kun ei enää ole tarinan uhri.

Ja nyt: voit ottaa näistä sanoista marttyyrivibat, voit loukkaantua ja voit tuumia, että hitto miten ylimielinen eukko (siis minusta). Se on minulle ok. En ole kaikkien tyyppi, tietenkään. Minua kiinnostaa transformaatio, ei ikuisesti samoista asioista pään paijaaminen. Haluan todellista muutosta, en kristallien heläyttelyä. Olen luonnoltani tosi empaattinen, mutta en jaksa kuunnella ihmisten valituksia samoista toistuvista kaavoista ikuisesti. En ole jaksanut omianikaan - miksi jaksaisin siis toistenkaan kun tiedän, että elämällä on hitosti enemmän annettavaa? Olen ottanut - ja otan - itseäni hanakasti niskasta kiinni aina, kun havaitsen uhriutta ja voimaantumattomuutta itsessäni. En ankaruudella vaan myötätunnolla ja uteliaisuudella.

Muutos on mahdollista. Joskus se on Tough Love.

Olen tehnyt itse kaiken tämän, josta kerron. Minulle ja asiakkailleni (niille jotka ovat saaneet tarpeekseen) tämä toimii. Muutos on mahdollista, ja toivon voivani auttaa toista oman voimansa löytämisessä. Joskus se on tough love. Kukaan ei löydä voimaansa säälin ja energialähetysten avulla. Voima löytyy, kun syvästi hokaa, että hitsi olen niin sisäsyntyisen voimakas ja arvokas, ettei millään kristallilla, parantajalla, terapialla, hoitajalla, kuunpimennyksellä, verottajalla tai enkelillä ole elämääni ja sydämeeni sellaista valtaa kuin itselläni. Kaiken tämän saa löytää lempeästi ja myötätuntoisesti - saa surra sitä, mikä kaikki on jäänyt saamatta tai kokematta ja mikä kaikki on ollut vaikeaa. Ja saa myös tulla uuteen kokemukseen itsestä ja elämästään.

Ja silloin kun sanon, sieluni pohjasta, että nyt riittää (ja suostun kasvamaan ulos kaavoistani ja katsomaan, missä oma energiani falskaa)  pääsen käsiksi siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu.  Ja se kiinnostaa minua itseäni kaikkein eniten. Miten rakkaudessa itseni kanssa silloin olenkaan? Mitä muuta elämä voi olla? Ja palaan taas tähän: juuri tämän takia olemme parasta, mitä meille on tapahtunut. Päätämme itse.

Yours Sincerely

Kuva: Gateway, Mysticmamma