Sydänjuttu-kirja tuli ulos about tasan kaksi vuotta sitten. Kun aloin kirjoittaa kirjaa, mulla ei ollut hajuakaan mitä eksakt tulisin tekemään työkseni, koska olin kasvanut ulos vanhasta alastani (itselleni melko yllätyksekkäästi) ja tunsin, että on uuden aika. Menin pikku hiljaa Sydänjuttujani kohti vuosien varrella, mutta mulla ei ollut varsinaisesti mitään suunnitelmaa. Aloin toimia täysin intuition ja visioideni mukaan: nousi ajatus, toteutin sen, opin jotain, ja tehdessä kirkastui aina seuraava askel, ja sitten seuraava. Seurasin elämän viratusta; aah, täällä on imua, tätä kohti - ja vaihdan virtauksen tunnun mukaan ylipäänsä herkästi suuntaa arjessakin. En puske väkisin vaan luotan siihen, että asiat ilmaantuvat ja näyttäytyvät ihmeellisin tavoin ja tarkoituksenmukaisesti, kun en ole mentaalisesti sekoittamassa soppaa.

En tiennyt, että mun visiot toteutusivat juuri niiden juttujen kautta, joita nyt teen - ja vaikka en ole suunnitellut mielen kautta juuri mitään, kaikki on mennyt tosi hyvin! Minulla oli varasuunnitelma: jos kaikki menee ihan mönkään, saan aina töitä tv-tuotannoista. Teinkin tv-töitä vielä ylimenovaiheissa välillä niin, että sain pötyä pöytään mutta se oli tosi ok, koska sydämeni oli jo uusissa jutuissa ja tunsin taloudellisesti supporttaavani ennen kaikkea sitä, mikä itselleni oli tärkeää. Mahdollistin töilläni sydänpolkuni kulkemisen, kunnes en enää tarvinnut vanhoja töitäni. 

Moni, jolla on visio tai uumoilu siitä mikä itsestä voisi tulla isona, ajattelee, että pitää tietää speksit: etukäteissuunnitelma ja miten homma saadaan aikaan ja milloin. Mä uskon, että osittain se johtuu meidän tavoite- suoritus- ja päämääräkeskeisestä kulttuurista ja mentaalisesta tavasta lähestyä asioita - jonka uskon kumpuavan jostain kollektiivisesta turvattomuudesta. Meitä ei varsinaisesti ole opetettu toimimaan intuitiivisesti, itseä kunniottaen, vastuu omasta elämästä ja unelmista ottaen, siihen uskoen, että saan oppia ja opetella, mun ei tarvitse tietää asioita etukäteen, olen sydänvisioitani kohti kulkemisen ja elämästä NAUTTIMISEN arvoinen. Ja samalla saan olla pihalla, epävarma, levoton, peloissani, hitsin innoissani ja kulkea just omaa polkuani ihan sydänsilmähymiöinä.

Mitä jos sun ei todellakaan tarvitse tietää kokonaiskuvaa ennen kuin voit alkaa elää visioitasi? Ja mitä jos ei tarvita edes mitään visioita - entä jos olisikin niin, että sun luontaiset taipumukset ja kiinnostuksen kohteet riittävät aluksi? Alkaisitkin huomioida ja arvostaa niitä ilman että kelaat hulluna että no miten sillä nyt muka vois elää. Mitä jos nyt juuri ei tarvitse tietää? Antaisitkin itsellesi vapaa-ajallasi tsäännssit tutkia ja tehdä juttuja jotka sua kiinnostaa. Tekisit pieniä muutoksia / askeleita?

Mä aloitin sillä, että aloin ensin nukkua päikkäreitä työpaikalla ja sitten siirryin nelipäiväiseen viikkoon ja kotoa käsin työskentelemiseen aina kun saatoin ja se jätti mulle tilaa ottaa konkreettisia askeleita tämän sydänpolkuni suuntaan. Luulin aikoinaan itsekin, että pitää jotenkin hienosti tietää koko homma, mutta sitten jotenkin sisäistin että ei, mä oon paljon enemmän arvoinen. Olen sen arvoinen, että annan vision johdattaa (ja kyllä, minulla on asuntolaina ja hyvin on pärjätty) ja elämä näyttää mulle, miten mikäkin tapahtuu ja on mahdollista. Ain’t my business, mun bisnes on elää sydämeni kautta, päivä kerrallaan, jutska kerrallaan.