24 kesäkuun, 2018Kommentointi on suljettu.

Kärsimys ei takaa myötätuntoa – empatiaan tarvitaan muutakin

Luin viihteen vuoksi erästä astrologiaan liittyvää keskustelufoorumia tovi sitten. Huomioni kiinnitti kommentti, jossa joku elämässään paljon vastoinkäymisiä kokenut, nytkin koettelevasti sairastava piti palopuheen siitä kuinka kärsimys jalostaa ihmisen myötätuntoa. Ja kuinka omien kärsimysten kautta osaa arvostaa syvyyttä ja kaikkea kaunista.

Ajattelen itsekin niin. Mutta kommentissa kuulsi läpi jokin muukin, jonka myös tunnistin itsessäni. Olen myös aiemmin ollut katkera siitä, miten jotkut tuntuvat pääsevän niin paljon helpommalla, että eivät mitenkään voi samastua syviä sävyjä nähneiden väriskaaloihin.

Nykyään ajattelen myötätunnosta paljon muutakin. Uskon, että olen jollain tiedostamattomalla tavalla ollut vähän koukussa sellaiseen marttyyriuteen, jossa olen kärsinyt paljon kärsimysten olemassaolon vuoksi. Silloin huomionsa kiinnittää siihen mikä on dramaattista, epäoikeudenmukaista ja traagista. Se on ollut omanlaisensa sokea piste. Olen huomaamattani pitänyt elämän synkkiä sävyjä vähän ylevämpinä tai tärkeämpinä kuin kirkkaita ja kepeitä.

Olen huomaamattani pitänyt elämän synkkiä sävyjä vähän ylevämpinä tai tärkeämpinä kuin kirkkaita ja kepeitä

Mutta elämässään voi myös jäädä kiinni sellaiseen tarinaan, jossa katsoo lähinnä sitä, mikä kaikki on mennyt päin mäntyä. Ja kun tarinaan jää kiinni, toistaa kokemuksissaan samaa levyä ihan loputtomasti. Vetää puoleensa sitä, mihin huomionsa kiinnittää. Silloin on tarinan vanki ja odottaa, että tarina päättyy kun jokin ulkopuolelta tulee ja pelastaa, tai kun itse jonakin päivänä on ”kyllin hyvä”, jotta ei enää tarvitse kärsiä siitä, ettei mikään oma rakkausjuttu koskaan onnistu, että sairastaa aina, että rahat on loppu, että kukaan ei näe tai arvosta.

(Uhrius on selviytymiskeino siinä missä muutkin. Uhriuden selviytymiskeinon tunnistaa mm. usein toistuvasta itsesäälistä, voimattomuudesta, katkeruudesta tai siitä, että tietyt tilanteet ja kokemukset elämässä toistuvat uudestaan ja uudestaan jättäen kitkerän jälkimaun. Tunteesta, että aina multa lähtee matto jalkojen alta. Uhrius on joskus ylimielistäkin: halua auttaa, opettaa ja ojentaa: ”minä tiedän kärsimysteni vuoksi niin paljon enemmän". 

Taannoin en ole ihan voinut ymmärtää kun minulle on sanottu, että olen jollain tavalla koukussa uhriuteeni. Että jotakin saan niistä samoista shittijutuista, joita elämässäni alitajuisesti toistan eli vedän puoleeni. Selviytymiskeinoni ei varsinaisesti ole ollut uhrius, mutta vielä muutama vuosi sitten astrofoorumia lukiessani en olisi pitänyt kärsimyksestä paasaavan kommenttia minään.

Sitten aloin toden teolla katsella rehellisesti, missä kaikessa uskoin, että kärsimys on jotenkin ”parempaa” kuin hyvän vastaanottaminen ja iiseys. Missä kaikessa itsepintaisesti pidin kiinni arvottomuudesta ja uskomuksesta, että en saa nauttia ja iloita. Missä kaikessa uskoin, että voin paremmin auttaa toisia jos tunnen kärsimyksen hyvin. Missä kaikessa en suostunut opettelemaan vastaanottamista ja itseni arvostamista (ne eivät tule ulko- vaan sisäpuolelta). Hommahan on melkoista salapoliisityötä; uskomuksemme ilmenevät niin älyttömän alitajuisesti - eihän kukaan järjellä ajateltuna halua takertua kärsimykseen. Eihän kukaan halua voida huonosti.

Nykyään ajattelen, että myötätuntoon ja avarakatseisuuteen tarvitaan myös iloa, huumoria, kepeyttä, sisäistä turvaa ja valtavasti rakkautta ja iloa omasta itsestä

Nykyään ajattelen, että myötätuntoon ja avarakatseisuuteen tarvitaan myös iloa, huumoria, kepeyttä, sisäistä turvaa ja valtavasti rakkautta ja iloa omasta itsestä. Tämä voi kuulostaa ihan kamalalta, mutta puhun nyt ennen kaikkea itsestäni, havainnosta oman sisäisyyteni suhteen: kärsimystarinat tekevät ihmisestä myös itsekkään. Ihminen saattaa ajatella, että koska mä oon käynyt niin raffeja juttuja läpi, noi muut ei voi ihan ymmärtää - mutta minä sen sijaan ymmärrän kaikkia. Alitajuisella tavalla odottaa kärsimyksistään jotain suurta palkkiota. Pahimmassa tapauksessa marttyyri kilttinä auttaa toisia ja ajattelee, että jotain hyvää mullekin kuuluisi, mutta ei itse asiassa ole avoin vastaanottamaan koska elää niin voimakkaasti kärsimyksen tietoisuudessa. Sitten, kun tapahtuu jotain hyvää, se on suuri ihme. Usein uhriuteen koukuttunut sabotoi alitajuisesti hyvätkin jutut, koska ne eivät mätsää siihen sisäiseen stooriin, jota itsestään ja elämästä huomaamattaan toistaa. Elämä pyörii sen ympärillä, kuinka huonosti voin.

Uhri on uhri, koska uskoo arvottomuuteensa ja siihen, että jotain mussa vissiin viiraa ja pahasti

Ei siinä ole mitään vikaa. Uhri on uhri, koska uskoo arvottomuuteensa ja siihen, että jotain mussa vissiin viiraa ja pahasti. Siksi uhrius on selviytymiskeino: se on syntynyt tosi varhain ja syystä. Mutta uhriutta ei tarvitse eikä voi ratkaista. Halu ratkaista on usein vähän sama kuin saman tarinan puhtaaksi kirjoittaminen uudelleen ja uudelleen sen sijaan, että heittäisi jo muistiinpanot tuleen. Sen sijaan itseään ja elämäänsä tarvitsee katsoa myötätunnolla ja päättää, haluaako katsoa loppuelämänsä risukasaa vai niitä rakoja, joista valo tulee sisään. Se on meille kaikille iso valinta - toiset ovat varmasti saaneet eväitä enemmän synkkyyteen, toiset valoon, mutta aikuinen saa päättää lopulta itse. Koskaan ei ole myöhäistä.

Ja siksi sanon jälleen: ei tarvitse tulla paremmaksi ihmiseksi. Ei haavojaan tarvitse eheyttää. ”Eheyttämistyöskentely” on joskus kärsimysenergian ylläpitämistä. Eheytymiseen tarvitaan myös kepeyttä, iloa, helppoutta ja rakkautta. Vastaanottamisen opettelua on se, että sallii itselleen hyvää ihan pienissä asioissa silloinkin kun tuntuu pahalta. Se on sitä, että vastaanottaa surunsa siitä mitä on ollut tai mitä on. Ja voimaantuu.

Myötätunto on sitä, että opettelee arvostamaan ja rakastaa itseään ihan hurjasti - kaikista kokemuksistaan ja ominaisuuksistaan johtuen ja niistä huolimatta. Sallii itselleen parasta

Kysyy todella paljon myötätuntoa itseä kohtaan tunnistaa oma uhriutensa ja alkaa valita uudelleen. Myötätunnon opettelu itseä kohtaan on meille kaikille tuhannen taalan valinta. Myötätunto on sitä, että opettelee arvostamaan ja rakastaa itseään ihan hurjasti - kaikista kokemuksistaan ja ominaisuuksistaan johtuen ja niistä huolimatta. Sallii itselleen parasta. Ei heittäydy kynnysmatoksi (enää), asettaa (uudet) rajat vaikka kaikki eivät siitä pitäisikään, ei tee kompromissia omasta totuudestaan. Valitsee sitä mitä itse tarvitsee ja mikä omaa elämää rakentaa. Myötätuntoon tarvitaan myös sellaista sydäntä avaavaa ja ilahduttavaa, mitä ei referoida menneisyyden kärsimyksiin. Myötätunto on vastaanottamista, ei pelkkää antamista ja kärsimyksistä ammentamista. Myötätunto on transformaatiota: voikin alkaa nähdä itseään ja elämäänsä ihan uusista kulmista. 

Minä olen löytänyt minut kaikkien kokemusteni kautta. Olen löytänyt voimani löytämällä sen, missä olen ollut voimaantumaton. En ole kukaan sanomaan mitään siitä, millaisia kokemuksia jonkun toisen sielu tarvitsee. Minä olen tarvinnut joka ikisen oman kokemukseni.

"Auttamistyön" ydin on minusta siinä, että tukee toista auttamaan itseään

Myötätunnossa itseäni kohtaan olen löytänyt jotain horjumatonta. En enää hylkää itseäni siksi, että ymmärrän tai tunnen myötätuntoa toista ihmistä kohtaan. Aiemmin hoivasin ja autoin omalla kustannuksellani - eli toimin marttyyriudesta ja uhriudesta käsin. En määritellyt arvoani kaikkein tärkeimmäksi. Luulin voivani pelastaa tai fiksata toisen - luulin suorastaan, että se on tehtäväni. En enää usko, että toisen ihmisen elämän tai maailman pitäisi olla muuta kuin se on - varsinkaan mikään minun näkemykseni mukainen versio siitä mikä on reilua, ihanaa, rakkaudellista. "Auttamistyön" ydin on minusta siinä, että tukee toista auttamaan itseään. Uskon, että kun olen itse vastaanottamisen tilassa olen omassa voimassani, yhteydessä hyvin luonnolliseen hyvinvoinnin olotilaani, ytimeeni. Kun ammennan itse, voin virrattaa itseni kautta. 

Jokainen parantaa itse itsensä. Ja kun niin käy, alkaa hyvä todella kiertää.

Kuva: Transform / Mysticmamma

23 tammikuun, 2018Kommentointi on suljettu.

Mitä lempeyteen tarvitaan? (Ei pelkkää hymyä ja joojoota!)

Kun puhutaan lempeydestä, voi tulla fiilis, että no sehän on sellaista lussua hymyilyä ja paijaamista, positiivista ajattelua ja hankalien juttujen lakaisemista maton alle.  Sellaista, että olen aina niin ihana ja helppo. No way. Tykkään Maaret Kallion ilmaisusta ”lujasti lempeä”. Käytän myös ilmausta tough love - tai ihan vain sanaa ”itsekunnioitus”.

Olen saanut viime aikoina kuulostella erityisen tarkkaan, millä tavoin tukisin itseäni parhaiten, jotta voin olla lempeästi läsnä a) itselleni b) ylipäänsä kenelle tahansa c) asiakkailleni tai luennoillani. Mitä tarvitsen, jotta minulla on itseni kanssa ravittu, kannateltu ja rakastettu olo. Mitä tarvitsen voidakseni ilmaista ja kohdata levollisesti ja rehellisesti omasta ytimestäni. Mitä tarvitsen liikkuessani ympäristöissä, joissa pintojen alla muhistelee piilotettuja pelko-energioita: kilpailua, pätemisen tarvetta, eriarvoisuutta, kontrollia.

Eli mitä tarvitsen elämässä, oikeastaan. Onhan meissä ja laiffissa vähän kaikenlaista. Eikä se ole väärin eikä paha asia; kenties ei ole mitään ”noita muita”, on vain heijastumia itsestäni, jotta löytäisin myötätuntoa itseäni ja toisia kohtaan.

Veikkaan, että moni (herkkä) kuulostelee samanlaisia asioita. Usein otamme ihan turhaa vastuuta tilanteista: miten mun tässä nyt olisi hyvä olla ja ymmärtää, jotta kaikilla olisi jees. Lempeys on sitä, että uskaltaa ottaa vastuun pelkästään siitä, että omassa olossa ja elämässä on lempeys läsnä.  Se on mitä suurin paradoksi! Usein myötäelämme syvästi ja tallomme vahingossa omille varpaillemme. Rajat katoavat taivaan tuuliin, jos ovat löytyneetkään.

Joskus lempeys tarkoittaa selkeitä linjauksia sen suhteen, kuka ja mitkä tilanteet ja asiat ovat energiani, sydämeni, aikani ja lempeyteni arvoisia. Olemme arvokkaita kaikki. Mutta ei lempeys ole sitä, että tykkään kaikista, suostun kaikkeen tai annan muiden jyrätä ja yritän itse vain ”kasvaa”, ”olla avoin”, ”henkinen” tai ”kypsä” .

Kun tarvitsen lempeyttä itseäni kohtaan, tarvitsen niiden äänien sivummalle jättämistä, jotka eivät tue omassa itsessäni olemista. Tarvitsen keskittymistä siihen, mistä juuri minulle tulee hyvä olo. Tarvitsen sydämeeni luottamista; sisäinen ääneni kertoo, keiden seurassa tai minkä asioiden parissa tulen ravituksi. Vaikka toinen ihminen kuinka hymyilee ja halaa, ei välttämättä kannata juuri hänelle avautua. Eivät kaikki ihmissuhteet ole vastavuoroisia tai tasavertaisia. Työsuhteissa voi olla paljon tunnistamatonta ja muuksi muunnettua, toiseen projisoitua pelkoa. Ei kaikki mikä kiiltää ole kultaa. Se on inhimillistä, eikä toisin tarvitse ollakaan. Omia tuntemuksiaan ei myöskään tarvitse epäillä tai sysätä epävarmuuden piikkiin.

Tarvitsen siis kykyä erotella ja karsia. Tarvitsen uskallusta nähdä asiat suurentelematta ja kaunistelematta. Tarvitsen itsekunnioitusta, jotta en lähde miellyttämään tai pelaamaan pelejä. Tarvitsen myötätuntoa, koska olen ihminen. Tarvitsen rajoja ja keskittyneisyyttä. Tarvitsen ymmärrystä siitä, mikä on minulle turvallinen, kasvua tukeva epämukavuusalue ja mikä turvaton, selviytymiskeinoihini keikauttava vaaravyöhyke. Tarvitsen lempeyttä, jotta sisäinen turvani kasvaa. Silloin en tavoittele hyväksytyksi tulemista hyvinvointini tai totuuteni kustannuksella.

Tarvitsen itseltäni lupaa tuntea, ajatella ja kokea juuri mitä koen. Monesti vaadimme itseltämme paljon sen suhteen, millaiset tunteet ja ajatukset ovat oikeita. ”No mullahan on kaikki ihan hyvin, en saisi tuntea tyhjyyttä tai tyytymättömyyttä”. ”No mähän saan tästä asiasta niin paljon, mun pitäisi tuntea (vain) kiitollisuutta”,  ”Rakkaudellinen, kypsä tai henkinen ihminenhän on jo ohittanut tällaiset tunteet”.

Tunteiden kategorisoiminen ei ole lempeää itseämme eikä toisia kohtaan. Jokainen tunne on initiaatio, portti syvemmälle itseemme ja kasvuun. Se ei tarkoita, että tarvitsee jäädä esimerkiksi epävarmuuden tai katkeruuden kahlitsemaksi - mutta vain lempeyden ja myötätunnon kautta tunteissaan pääsee voimaantumaan. Voimaantunut saa kokea tunteiden mahtavan alkemian, eikä siksi kenties haluakaan niitä kieltää tai arvottaa. 

Lempeyden ytimessä ovat itseni hoitaminen ja oman hyvän oloni asettaminen ykköseksi. Se ei ole itsekästä omaan napaan tuijottelua ja muiden jättämistä hunnigolle, vaan kallisarvoisen sydämeni ja elinvoimani arvostamista.

Kuva: Cassia Beck

Lämpimästi tervetuloa voimauttavaan valmennukseen tai näkijäkonsultaatioon: annataipale.com

1 tammikuun, 2018Kommentointi on suljettu.

Luominen on sitä, että valitsee jatkuvasti rakkautta itseään kohtaan

Uskon, että pohjimmiltaan olemme luojia. Olemme ihmisiä, mutta oikeasti paljon enemmän. Luomme todellisuutemme itse. Ihminen usein katsoo asioita sen kautta, mikä tuntuu hyvältä tai huonolta tai miten asioiden pitäisi olla. Mitä enemmän katsoo sydämen kautta, sielun silmin, tunnistaa, että jollakin tapaa kaikki mikä tapahtuu, palvelee sielun evoluutiota. Ihan jokainen kokemus antaa mahdollisuuden löytää rakkautta itseään kohtaan, päästä syvempään synkkaan sielunsa kanssa.

Luominen on sitä, ettei jaottele asioita hyviin ja huonoihin vaan ammentaa niiden viisautta 

Mitä vähemmän vastustaa ja jaottelee asioita hyviin ja huonoihin sen mukaan miltä ne tuntuvat, sitä enemmän on auki vastaanottamaan rakkautta. Joskus rakkaus tulee omituisissa kääreissä. Syntyy konflikteja, hankalia tilanteita tai elämässä on isoja kysymysmerkkejä. Ei niiden tarkoitus ole osoittaa, että joku on väärässä ja joku oikeassa, tai että kenessäkään on vikaa. Olemme kukin omissa kohdissamme reissua, ja saamme ollakin. Ei tarvitse jäädä möyhimään itsesyytöksissä, muiden syyttämisessä tai sen pohtimisessa, mitä olisi pitänyt tehdä toisin tai miten asioiden pitäisi olla. Voi kysyä itseltään: mihin voin tässä kasvaa? Mikä olisi nyt myötätuntoista itseäni kohtaan? Silloin uskaltaa myös kuulla omaa totuuttaan. Se voi olla eri kuin toisen, mutta me emme elä toisia varten tai toisen elämää, elämme omaamme.

Kun uskaltaa katsoa, mitä itsensä rakastaminen kussakin tilanteessa voisi olla (joskus se on pitkäkin prosessi johon kuuluvat kaikenlaiset tunteet) avautuu yhä syvemmin rakkaudelle. Itsensä rakastaminen ei ole pöljyyden oikeuttamista itselleen vaan myötätuntoa omaa (ja toisten) inhmillisyyttä kohtaan.

Luominen on sitä, että valitsee jatkuvasti rakkautta itseään kohtaan

Usein haasteet kuorivat vanhaa pois, osoittavat mikä ei enää itseä palvele. Uskon, että ihan kaikki kokemukset ovat suuntaviittoja. Mitä tämä tilanne kertoo siitä, mitä itsestäni tai elämästäni uskon? Olenko ripustanut itsearvostukseni toisen harteille? Mihin sydämeni kutsuukaan? Mikä minulle tässä tilanteessa on totta? Millainen valinta olisi itsekunnioittavaa, entä missä teen kompromissin omasta sydämestäni? Missä annan käyttää omaa energiaani, sydäntäni, aikaani tai osaamistani tavalla, joka ei ole minua kunnioittavaa? Mitä saan siitä, että pienennän itseäni tällä tavalla? Kenen hyväksyntää, arvostusta tai kunnioitusta haen sillä, että pienennän itseäni tai teen jotain, mikä ei tunnu hyvältä? Millä tavalla osoittaisin itse itselleni ja omalle elämänenergialleni hyväksyntää, arvostusta ja kunnioitusta?

Tuntemattoman pelko on portti ja initiaatio; kutsu syvempään itsearvostukseen

Joskus on hitsin vaikeaa irrottutua vanhasta ihmissuhteesta, työstä, yhteisöstä, harrastuksesta tai unelmasta, vaikka se ei enää tunnu hyvältä tai ole omaa sydäntä kunnioittavaa tai synkassa sen kanssa, mitä kohti juuri nyt haluaa kulkea. Saattaa tuntea syyllisyyttä, pelkoa tai ahdistusta ja jäädä pyörimään kehää. Yrittää selvittää, olla mieliksi ja tehdä kompromisseja sen sijaan, että alkaisi tähyillä uusiin suuntiin. Jumittaa kärvistelyssä, jotta ei tarvitsisi kohdata sitä kenties kaikkein syvimmällä olevaa tunnetta: uuteen kasvamisen pelkoa. Tuo pelko on oikeastaan piilotettua arvottomuuden tunnetta. Onko minusta siihen? Voinko muka valita itseäni kohtaan niin paljon rakkautta, että en enää miellytäkään tai tee kompromissia? Voinko valita itseäni kohtaan niin paljon rakkautta, etten jää jumittamaan siihen mikä tuntuu hankalalta vaan suon itselleni kaikkea sitä, mikä auttaa fokusoimaan uuteen suuntaan?

Tässä on oman todellisuutensa luomisen ydin. Kun valitsee elämän eri kohdissa kuulostella, mitä rakkaus itseäni kohtaan tässä tilanteessa olisi, luo itselleen rakkaudellista elämää. Luominen ei tapahdu mielen kautta pinnistellen. Luominen on sallimista. Kun itselleen sallii rakkautta kaikissa tilanteissa (ja kyllä, rakkaus on prosessi ja voi sisältää vihaa, surua, pelkoa, ahdistusta - kysymys on noidenkin tunteiden sallimisesta ja niistä vastuun ottamista), vetää puoleensa yhä isompaa hyvää.

Elämä hoitaa puutarhaansa ihan itse; joskus tulee myrsky sen seurauksena, että on valinnut jotakin itsekunnioittavaa. Mikään ei ole mennyt pieleen, vaan elämä karsii jyviä akanoista, jotta uutta kasvua pääsee tapahtumaan.

Mitä seuraa, jos irrottaudun tästä tutusta? Mikä minua pitää kiinni? Mihin uskon tarvitsevani tätä kuviota? Mitä pahimmillaan seuraa, jos päästän irti? Miksi pelkään sitä? Mitä parhaimmillaan voisi tapahtua, jos päästän irti? Mikä minua kutsuu? Mitä haluan kokea enemmän? Mitä ehkä voisin sydämessäni kokea enemmän, jos päästäisin irti?

Kun uskaltaa hypätä sinne minne sydän kutsuu vaikka miten pelottaa sen sijaan, että yrittää sopeutua, setviä ja ratkaista sitä mikä ei enää toimi, kasvaa arvostuksessa itseään kohtaan. Siitä seuraa aina, että vetää puoleensa uutta hyvää.

Millaisia tunteita ja oloja haluat kokea? Laskeudu mielen toiveista, tavoitteista ja listoista sydämeen tunnustelemaan 

Ei edes tarvitse tietää tarkkaan mitä haluaa. Ei tarvitse olla eksakteja aarrekarrtoja tai viisivuotissuunnitelmia ja tavoitteita. Mikä on unelmoimasi tai toivomasi asian esenssi, ydin? Millaisia tunteita haluamaasi liittyy? Millaisia tunteita elämässäsi olisi enemmän, kun toivomasi toteutuisi? Kuinka voit sallia itsellesi noita tunteita ja oloja jo nyt? Millaiset valinnat, ajatukset ja teot sinua ravitsevat? Miten osoittaisit rakkautta itsellesi enemmän jo nyt?

Minua kutsuu juuri nyt se, että hiljennän ”muita ääniä” ja ravitsen omaani, sometan (tai ylipäänsä pyörin muiden energioissa) vähemmän, en ota liikaa töitä vaan jätän arkeeni itselleni tilaa ja aikaa, aloitan jokaisen päiväni asioilla, jotka ovat vain minua ja omaa elinvoimaani varten. Teen vielä enemmän juttuja joista nautin. Piirrän, maalaan, kirjoitan, liikun, ulkoilen, ravitsen itseäni ihanalla ruualla, nautin elämästä rakkaiden kanssa, varaan yhteistä ja omaa aikaa ihan vain olemiselle. Sallin itselleni sen, etten tee kompromisseja - toimin intuitioni mukaan. En hengaa tai pidä yhteyttä kenenkään kanssa siksi, että ehkä ”kannattaisi” tai koska minulta kenties odotetaan sitä. Keskityn siihen, mikä tuntuu omassa sydämessäni hyvältä ja luotan siihen.

Uuden vuoden aattoiltana nautimme rakkaani kanssa vaaleanpunaista kuohuviiniä ja kävimme läpi kulunutta vuotta. Mitä oivalsimme, mitä opimme, mikä oli haastavaa ja mitä haasteistamme ammensimme? Mitä kohti haluamme kulkea, mikä tulevana vuonna tuntuisi sydämessä hyvältä, mikä kutsuisi? Minut valtasi yhtäkkiä ihana, vaaleanpunainen olo. Näin tulevan vuoden upean roosanvärisenä, säteilevänä, valoisana. En tiedä mitä tulee tapahtumaan, mutta tunnen, että tulevassa tulee olemaan läsnä tuo lempeä, säkenöivä olo.

Aamulla kun heräsin, taivas oli juuri niin vaaleanpunainen kuin oloni illalla. Maahan oli rakettisateen jälkeen yön tunteina levinnyt valkoinen, puhdas lumipeite. Taivas hohti unelmieni värisenä, maa uutta hehkuvan valkoisena.

Ihanaa, rakkaudellista Uutta sinulle!

Tueksi sen tunnustelemiseen, miten voisit olla rakkaudellisemmin itsesi kanssa elämän käänteissä ja uutta luodessasi, Sydänjutun tehtäväkirja ilmaantuu kauppoihin tammikuussa.

Kuva: Katja Tukiainen, Idyll 2

26 toukokuun, 2017Kommentointi on suljettu.

Olemme kaikki vähän hupsuja, viisaita, pönttöjä, vahvoja ja hienoja tavallamme – ja saamme ollakin

Kuulostaa ehkä aika älyttömältä, mutta kerään kukkia kedolla niin, että valitsen sellaiset kukat, joiden mielestäni kuuluu saada olla yhdessä niin pellossa kuin vaasissakin. Jätän niitylle paikalleen vauvakukat tai sitten otan koko kukkaperheen.

Read more

Vipinää sydämen kinttuihin ja ajankohtaisia tarjouksia kerran kuussa. 

Vipinää sydämen kinttuihin ja ajankohtaisia tarjouksia kerran kuussa. 

Vipinää sydämen kinttuihin ja ajankohtaisia tarjouksia kerran kuussa. 

footer logo

© 2017 Anna Taipale