Minulla oli aika tarkkaan hahmoteltu näkemys siitä, mitä ”tosirakkaus” on. Siis sellainen diippi sielunrakkaus. Varastokomeroissani pyörii edelleen kasseittain moleskineja täynnä harjoituksia ja haaveiluja tosirakkaus-sielunkumppanuus -hommelin elämääni kutsumiseksi.

Elin oikeasti vuosikaudet niin, että haaveilin Isosta Rakkaudesta. Enkä dissaa itseäni; uskon rakkauteen ja kumppanuuteen. Olen tavannut lukuisia ihmisiä, joilla on hitsin hyvä juttu kumppaninsa kanssa, joten olen nähnyt, että se on mahdollista. Ja sellaista rakkautta toivoin itsellenikin:

  • Mieheni olisi syvällinen, viisas, hauska, älykäs ja herkkä
  • Mieheni olisi kypsä ja halukas tutkimaan itseään, rohkea ja vastuullinen
  • Meillä olisi tajunnanräjäyttävän intohimoista
  • Meillä olisi tasaveroinen kumppanuus
  • Mieheni olisi superkomea ja hän toteuttaisi elämässä sieluaan ja sydäntään
  • Kasvaisimme molemmat yhdessä ja erikseen ja toteuttaisimme korkeinta potentiaaliamme

Plus ihan loputon litania muita asioita niin kauan kuin tussissa riitti mustetta. Aika isoja odotuksia ihmissuhteelle (ja miehelle!) ja ehkä noloa reunustavan intiimiä myöntää, mutta olin listojeni kanssa ihan tosissani. Ja miten paljon olin ripustanut odotuksia tulevaan: siihen, että kun sielunhenkilöni sitten vihdoin saapuisi saisin kokea listojeni asioita.

Mutta en suinkaan vartonut tumput suorina. Minunhan oli ensin itse löydettävä tuo rakkaus itsestäni, kai minä nyt sen verran olin hokannut. Miten väärässä olinkaan.

Sanotaan, että voi vastaanottaa rakkautta, kun on ensin itsensä kanssa rakkaudessa. Sanon itsekin niin ja tarkoitankin sitä. Ja tässä ajamme usein ihan hiton metsään. Ikään kuin rakkaus olisi jokin asia, mikä pitää löytää, jotain mitä ei nyt ole. Kärvistelemme ja kärsimme, kun ”emme osaa rakastaa itseämme”. Taistelemme itsemme kanssa, voimme huonosti, kaipaamme läheisyyttä ja suremme sitä, että matka on ollut täynnä kipuja ja pettymyksiä. Ihmettelemme, mikä hemmetti siinä on että törmäämme aina uudestaan ja uudestaan samoihin seiniin itsessämme, putoamme sudenkuoppiimme. Mikä minussa on vikana? Mikä tässä koko hommassa on pielessä?

Kärvistelemme ja kärsimme, kun "emme osaa rakastaa itseämme", vaikka juuri rakkauden mielikuvaan tai ideaaliin pyrkiminen tuottaa kärsimystä

Sudenkuopista, taisteluista, epävarmuudesta, keskeneräisyydestä ja haavoittuvuudesta ole tarkoituskaan ”päästä eroon”. Tapaan usein ihmisiä jotka ovat aivan tuskassa, kun eivät kaikesta lukemisestaan, pohdinnastaan, työstämisestään ja terapoitumisestaan huolimatta osaa vieläkään rakastaa itseään tai ovat edelleen yksin. Ymmärrän! Ja voi, kunpa joku olisi kertonut minulle sen mitä nyt tiedän luissani ja ytimissäni.

Todellisuudessa odotin listojeni asioita itseltäni. Uskoin, että minun pitää olla niiden arvoinen. Jos sinulla on lista, sinulla on luultavasti myös sisäinen, alitajuinen mittatikku itseäsi varten; jonkinlainen sydämen ilmapuntari joka osoittaa että sitten kun elämääsi on purjehtinut mikä vain listasi asia, olet arvokas.

Kaikki listani asiat kertoivat siitä, miten vähän luotin itseeni. Ne kertoivat siitä, mitä minun piti mielessäni tietää ja sydämessäni osata. Ihan pelkkä minuna ja keskeneräisenä oleminen ei riittänyt rakkauden vastaanottamiseen. Ihan niin kuin kaikki mitä olen ei voisi olla osa ”tosirakkauden” kokemusta. Elämme niin valtavan suorittavassa kulttuurissa, että usein säkenöivä sielunkumppanuus tai mehevä rakkaus itsensä kanssa on tavoite. Jotain mitä nyt ei ole, jotain kilvoiteltavaksi ja löydettäväksi. Silloin hommeli on ihan valmis noidankehäksi. 

Mitä jos lakkaisi odottamasta täydellistä rakkautta? Itsensä kanssa tai kenenkään kanssa? Pitääkö rakkaus ottaa niin hiton vakavasti? Trust me, i get it - olen voinut niin huonosti itseni kanssa, että halusin vain voida paremmin. Olen ollut niin turvaton ja tarvitseva, että rakkautta piti jahdata vaikka en sitä muka jahdannutkaan. Pelkäsin keskeneräisyyttäni, arvottomuuttani ja riittämättömyydentunteitani.

Mutta miksi itsensä kanssa ei saisi taistella? Miksi itsensä kanssa ei saisi olla myös huono olla? Onhan se kurjaa ja tuntuu pahalta, mutta mitä sitten? Mitä jos lakkaisi vaatimasta, että ei tuntisi epävarmuutta, syyllisyyttä, tai huonoa omaatuntoa? Mitä jos se että itsensä kanssa on huono olla ei tarkoita, että olen viallinen? Mitä jos huono olo tai riittämättömyys ei olisikaan vihollinen? 

Eheytyminen on kokonaisuutta, ja vain kokonaisuudesta nousee viisaus ja todellinen rakkaus

Kysyy turvaa alkaa muotoilla tällaista taustaverhoilua omalle sydämelleen. Lakata runttaamasta sydäntään johonkin rakkauden ideaaliin, joka ei kenties olekaan rakkautta vaan niin syvää turvattomuutta, että ”tosirakkaudesta” pitää rakentaa sisäinen kukkalandia. 

Uskon, että rakkaus- ja parisuhdemyyttimme tuottaa romanttista fantasiaa, koska luotamme itseemme niin vähän ja koska sisäistä turvattomuutta on niin paljon. En usko mihinkään viisi askelta rakkauteen -listoihin, koska ne jo itsessään luovat suorittamisen henkeä ja vahvistavat turvattomuutta. 

Sydäntäni on räjäyttänyt suurenmoisesti auki sen hokaaminen, että hitto, mähän saan ja voin voida huonosti tai olla kujalla tai mitä tahansa. Se ei sulje syvää ja säkenöivää rakkautta pois vaan päin vastoin opettaa siitä enemmän kuin mikään. Saan tsiigailla akilleenkantapäitäni: siinä ne ovat - koska kuinka muuten tietäisin, mitä myötätunto itseäni kohtaan on? Kuinka muuten voin olla kaikki mitä olen? Tätähän meille ei yleensä opeteta: kerrotaan tarinoita henkistymisestä ja voimautumisesta ja annetaan ymmärtää, että sitten on lähinnä jees, ollaan noustu tiettyjen kokemusten yläpuolelle, eheydytty. Eheytyminen minun kirjoissani on kokonaisuutta, ja vain kokonaisuudesta nousee viisaus ja todellinen rakkaus. 

Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä: uhriudessa, itsesäälissä, pettymysten kierteessä ja katkeruudessa on vaikeaa kieriä loputtomasti, kun uskaltaa nähdä kärvistelynsä uudessa valossa. Kun itseään voi olla piiskaamatta siitä että piiskaa itseään hiffaa, että loppujen lopuksi ei olekaan oikein mitään, mistä piiskata itseään. Usein vain pysymme itsemme niittaamisen kaavoissa, koska meillä on syyllisyyttä, häpeää ja rakkaudettomuuden kokemuksia. Mutta mikään maailman kärsimys, deprivaatio ja arvottomuudessa kieriminen (eli myös ikuinen itsensä työstäminen) ei niiden kierrettä katkaise. Tosirakkaus ei odota eikä odotuta. 

Ps. Seuraavassa rakkauden episodissa paneudun tähän kaksoisliekki-sielunkumppanuus-elämänirakkaus-asiaan lisää. Olen saanut kokea syvää ja totta rakkautta, mutta se on ollut ihan erilaista, kuin luuloissani. Palaan myös tähän lista-hommeliin. Kenties Tosirakkaus-teksteistä tulee sarja.

Kuva: Mila Furstova / True Love