Marttyyriuden ytimessä on usko siihen, että kärsimyksestäni seuraa jotakin hyvää. Että hyvä pitää ansaita kurjuudella. Voi olla, että tuon lymyilevän ajatuksen vuoksi meillä on kulttuurisesti vallalla normikela, jonka mukaan vain kovasti työtä tekemällä voi saavuttaa mitään.

Onni saapuu, kun teen jooga- tai saliharjoituksen kuusi kertaa viikossa, juon viherpirtelöitä ja syön vain vähän hiilareita, henkistyn, olen kiltimpi, lakkaan kiroilemasta ja tsemppaan hulluna. Tai ehkä onni saapuu kun rakastun, voitan lotossa, luon menestyskonseptin. Kaikki edellämainituista voivat todellakin lisätä onnea ja iloa - mutta yhtä hyvin ilo voi olla tässä jo nyt, ilman tiettyjä toimia tai tapahtumia. Jos hampaita kiristellen pyyhältäminen on yleinen operoimistapa elämässä, ei se lottovoittoon tai sikspäkkiin pääty.

Kärsimys lisää kärsimystä, kaverit.

Olen terapoinut itseäni, tutkinut mistä itseni dissaaminen tai pelkoni johtuvat, avannut sydäntäni ja työstänyt tietoisuuttani. Ajattelin, että seurauksena saan mitä haluan. Mutta kun uskoin, että minun pitää nähdä vaivaa eheytymiseni eteen, lykkäsin eheytymisen kokemista etäämmälle. Vaivannäkeminen syntyy siitä uskomuksesta, että jokin on rikki tai sijoiltaan. Uskoin olevani viallinen ja vaillinainen, koska minusta tuntui siltä.

Isoin askel eheytymisessäni on ollut sen havaitseminen, ettei minussa ole mitään vikaa. Parasta mitä voin tehdä itseni hyväksi silloinkin kun mieli on sekaisin tai maassa, on vastaanottaa jotakin iloa tuottavaa. Niin haastavaa kuin se voikin olla. 

Työstämiseni loppui. Elämäni muuttui suorittamisesta nautinnon sallimiseen itselleni enenevässä määrin. Työstäminen on työstämieni asioiden ylläpitämistä ja niihin ankkuroitumista, jos olen koukussa prosessoimiseen ja ajatukseen vaillinaisuudestani. Ponnistelu johtaa ponnisteluun, salliminen johtaa vapautumiseen. Olen osallistunut lukemattomiin energia-istuntoihin, hoitoihin ja terapioihin, jotka kaikki kyllä ovat avanneet minua valtavasti. Mutta samalla jatkuva itseni terapoiminen piti yllä alitajuista ajatustani siitä, että minussa on fiksattavaa koska en tiedä tai ole ratkaissut jotakin. Niin kauan kun roikuin eheytymiskoukussa, en ottanut elämässäni isoja askeleita eteenpäin. Arvottomuudentunteeni ohjasi ponnistelemaan, suorittamaan ja työstämään - myös eheytymistä ja hyvinvointia. Ja niin kauan kun tyydyin fiksaamaan, hiomaan, kiillottamaan ja työstämään epätäydellisyyttäni, elämäni ilmensi  uskomusta arvottomuudestani. 

Totta kai olen keskeneräinen. Elämä on. Ajattelemme hyvinvointia, onnea ja itsemme hyväksymistä usein syy-seuraussuhteena. Sitten kun, kunhan vain, jos ja mutta ovat kuitenkin hyväksymisen antiteesejä ja lykkäävät hyvinvointia tulevaan. Alla saattaa olla pelko siitä, että jos nyt hellitän, heittäydyn laakereilleni lepäämään eikä mistään tule enää mitään. Oma kokemukseni on päin vastainen: kun lakkasin käyttämästä energiaani hyvinvoinnin ja eheytymisen suorittamiseen, se vapautui niiden kokemiseen. Olin ennen kaikkea pelännyt onnellisuutta. Olin työstänyt ja ponnistellut, koska sen osasin. Vastaanottamisen ja riippumattoman onnellisuuden opettelu on jokapäiväistä.

Minulta kysyttiin kotva sitten neuvoa: mitä tehdä, kun menneisyys painaa sielua jatkuvasti linttaan? Vastasin näin: jos menneisyytesi ei painaisi sinua, ellet surisi - mitä tekisit nyt? Mitä tuntisit ja kokisit? Kuka olisit? Ja sitten: mitä sellaista voisit nyt tehdä, joka noita fiiliksiä voisi luoda? Sinun ei tarvitse ratkaista menneisyyttäsi, masennustasi eikä pyykkikasaa voidaksesi paremmin. Hyvinvointi on sitä, että sallit itsellesi hyvää oloa joka päivä, mitä se kulloinkin sinulle on, mistään riippumatta. Se kyseenalaistaa ja haastaa uskomuksen riittämättömyydestä ja arvottomuudesta ilman jatkuvaa mentaalimyllyä. Kun sallit itsellesi kokemuksen hyvästä, tunnet sen myös kehon tasolla. Iloa tuottavien asioiden tekeminen ja vastaanottaminen muuttaa kirjaimellisesti mieltä ja tietoisuutta enemmän kuin kelaaminen.