Joskus puhumattomuus tuntuu paljon helpommalta, kuin asioiden avaaminen. Omat jutut saattavat tuntua noloilta ja hävettäviltä. Jos asioista puhuu, ne tulevat konkreettisemmaksi. Puhumattomuus auttaa pitämään status quon ja jos tähänkin mennessä jotenkin on keploteltu, mitäpä sitä puhumalla hommeleita sörkkimään.
Voi tuntua, että asiat ovat niin mutkikkaita tai solmussa ettei niitä edes osaa lähteä puhumalla setvimään, tai ettei puhe ennenkään ole auttanut tai muuttanut mitään. Ei välttämättä ole edes kokemusta siitä, että voisi saada lohdutusta, tukea tai yhteyttä. On saattanut tulla niin torjutuksi että mieluummin pitää kiinni siitä hyvästä mitä nyt näillä speksein kuin lähtee riskeeraamaan tilannetta jonkin tuntemattoman "voit saada vielä enemmän ihanuutta jos avaudut" - hömpötyksen vuoksi.
Ihmishenkilölle ei välttämättä juolahda pieneen mieleenkään, ettei puhumisen tarkoitus kenties olekaan ratkaista mitään välittömästi, eikä puhuminen edellytä selkeyttä, vastauksia tai sitä, että itsellä olisi homma kasassa. Mutta asioiden jakaminen, purkaminen ja avaaminen yhdessä luo turvaa - puhuminen sellaisen seurassa, joka todella kuuntelee ja välittää, rauhoittaa hermostoa eli luo turvaa. Aivot, joiden pelkokeskus on rauhoittunut pääsee vapauttamaan enemmän kapasiteettia kognitiivisten ominaisuuksien käyttämiseen, eli esimerkiksi luovaan ongelmanratkaisuun, kuin sellaiset breinssit, jossa huolet, murheet ja pelot pyörivät ilman valvomohenkilökuntaa. Puhuminen kannattaa ihan neuropsykologisesta perspektiivistäkin. Se lisää hyvinvointia.
Nolottaa hiukan myöntää, mutta vaikka teen itse somaattista puheterapiaa työkseni - siis autan muita juurikin puhumisen ja somaattisen työskentelyn kautta purkamaan ja eheyttämään traumoja, löytämään mielenrauhaa, rakkautta ja itsensä hyväksymistä - avun pyytäminen on itsellenikin edelleen välillä vaikeaa.
Olin juuri tilanteessa, jossa olin aamuyöllä herännyt vatvomaan mieltäni painavia ja sydäntä liiskaavia asioita. Hetken kaikki tuntui olevan pielessä, paitsi rakkaus kumppanini kanssa. Aamulla kumppanini kysyi, miten menee. Kerroin valvomisesta ja puserruksesta. Hän pyysi kertomaan lisää.
Itkeskelin työ- ja muihin asioihin liittyviä hämmennyksiäni. Mikä olisi oikea suunta? Omanarvontunnettani niittaa pahasti, ettei tämä tai tuo toimi, tai etten näe eteeni ihan selkeästi. Mukana on myös eräs kuukausikaupalla mukana laahautunut huoli, vaikka olenkin selvinnyt asian kanssa. En ollut puhunut hommelista uudelle kumppanilleni. Osittain siksi, että olen viime vuosina vetänyt pääasiassa yksinpärjäämisen selviytymiskeinollani, sillä olen kirjaimellisesti ollut paljon yksin ja tilanteessa, ettei minulla oikein ollut ketään, johon nojata. Kun vanha lapsuuden ja nuoruuden aikainen trauma toistui, myös sieltä kumpuava selviytymiskeinoni eli itseni eristäminen uusiutui.
Puhun kyllä asioistani, mutta kokemukseni on viime vuosina ollut silti se, että käytännön tasolla olen yksin. Silloin kynnys avun pyytämisen käy usein korkeaksi. Tai kun olen pyytänyt apua, olen jäänyt silti toistuvasti oman onneni nojaan. Ja kun kerran selviää yksinkin, miksi pyytää apua?
Toisaalta en ollut puhunut kumppanilleni, koska en halunnut rassata häntä. Tai tulla väärällä tavalla riippuvaiseksi. Tai kenties, koska pelkään menettämistä: jos nyt nojaan tosi syvästi, mitäs sitten, jos menetänkin hänet? Jos luottamukseni petetään? Kannattaako tässä nyt niin syvästi alkaa luottamaankaan? Ja eihän tässä nyt mitään. Keskitytään muihin asioihin. Ei tartte auttaa! Eihän tästä mikään ole täysin tietoista vaan aika pitkälti selkäytimestä kumpuavaa selviytymistoimintaa, mutta käytännössä voi ajatella niin karusti, että itsepäisyyteni on jollain tavalla ollut rakkauden tiesulkuna. Kumppanini pyysi, voisinko pikku hiljaa harjoitella taas avun vastaanottamista ja luopua yksinpärjäämisestäni. Se saattaa olla kauneinta, mitä minulle on sanottu.
Itsensä rakastaminen ja arvostaminen on sitä, että vaikka kaikki olisi mennyt päin männikköä ja pitkään, antaa itselleen uuden tsäänssin hyvinvoimiseen, rakkauteen, uuteen nousuun. Jokaisen elämässä on haasteita ja vaikeita vaiheita. Kun kilometrejä (eli myös pettymyksiä ja vastoinkäymisiä!) tulee lisää, on oltava tosi päättäväinen sen suhteen, että uskaltaa antaa tsäänssille taas mahdollisuuden. Ehkä kaikki voikin mennä vielä ihan hyvin?
Minulla on paljon asiakkaita, jotka ovat käyneet esimerkiksi psykoterapiassa tai muilla jeesaajilla saadakseen apua traumaansa tai vaikeisiin juttuihin. On ihan kamalaa, kun asiat eivät kuitenkaan muutu, vaikka haemma apua. Silloinhan ajattelemme, että vika on meissä, ja huonosti voiminen jatkuu. Olen ollut samassa tilanteessa itsekin. Ajattelen itse jeesaajana, että usein tarvitaan monenkin auttajan apua ja erilaisia täydentäviä näkökulmia, jotta kuva alkaa kirkastua. Aiempi terapia voi olla tosi hyvä pohja sille, että juuri nyt voikin tapahtua läpimurto, kun psyyke on syystä tai toisesta valmiimpi menemään syvemmälle ja vapautumaan.
Omassa työssäni olennaisimmat elementit ovat turva ja rakkaus: isän suoja ja äidin hoiva, ja niitä ilmennän asiakkailleni. Ne ovat loppujen lopuksi olennaisimpia asioita joita tarvitsemme eheytyäksemme. Mentaalianalyysit eivät muuta mitään vaan syvä, toistuva, somaattinen kokemus siitä että voimme luottaa, saamme nojata, olemme turvassa, emme ole yksin, olemme arvokkaita, tärkeitä ja ainutlaatuisia ja että voimme vapautua syvistä haavoistamme. Ja kun tätä kokemusta saa riittävästi - vaikka juurikin jeesaajan kanssa ja maksua vastaan, alkaa tapahtua hyvää.
Nolointa omassa ämpyilyssäni on juuri se, että opetan kaikkia näitä asioita. Puhumista, avaamista, vastaanottamista, turvaa, luottamusta ja rakkautta. Mutta mistäpä ammentaisin, ellei minulla olisi omaa kokemusta ja ymmärrystä siitä, miltä tuntuu olla yksin ja nojata vain itseensä? Siitä, kuinka luottamus tulee petetyksi? Siitä, että itse menee vähän solmuun ja luulee, että on juuri se henkilö, jonka tehtävä on auttaa muita mutta jonka tehtävä ehkä kuitenkin on vähän pärjätä yksin? Ammennan siitä, kuinka rakkauden ihme (ihmissuhteessa tai hyvän, rakkaudellisen jeesaajan kanssa) oikeasti parantaa.
Emme tarvitse sitä, että joku ratkaisee pulmamme vaan sitä, että saamme tulla kannatelluiksi ja tuetuiksi, kun käymme läpi huoliamme, murheitamme ja laiffin hommeleita. Turvassa löydämme kyllä pikku hiljaa omia vastauksiamme ja luovia ratkaisuja. Kun saa nojata ja tarvita on helmpompaa luottaa myös siihen, että sitä mitä ei vielä tiedä, ei tarvitsekaan tietää. Ja joskus toinen voi auttaa hyvinkin konkreettisesti, mutta vasta kun tietää, mitä meille OIKEASTI kuuluu.
Yksin ei tarvitse juttujaan kantaa, vaikka siltä välillä tuntuukin. Joskus elämä antaa jaksoja, jolloin joudumme kannattelemaan itseämme pitkiä kotvasia. Itselleni oma, viimeisin yksin olemisen aika oli satuttavaa mutta myös parantavaa. Se oli kipeää ja haasteellista, mutta juurrutti minut itseeni aiempaa syvemmin. Se antoi aiemmin kokematonta, riippumatonta onnea.
Koen, että tuo kärvistelyaika oli initiaatio: siirtymäriitti vanhoista, toimimattomista malleista ja ihmissuhdedynamiikoista johonkin uuteen. Loppujen lopuksi ymmärrän oikein hyvin haastettani alkaa luottaa, nojata ja tarvita. On totta, että minussa on enemmän sisäistä turvaa handalata omia juttujani, mutta kysyn itseltäni myös: kuinka ihanaa valitset sallia itsellesi? Tämä on sinun kallisarvoinen elämäsi. Mitä jos saatkin kokea jotakin ihmeellisen ihanaa, kun uskallat nyt mennä eteenpäin ja avata sydämesi?
Aika aikaa kutakin. Jos jotakin haluaisin jokaiselle meille yksinpärjääjälle tsydänpölläyttää, olisi se uskallusta avautua (taas). Vaikka sitten täristen ja hapuillen. Jos joku tällä kertaa kuulisikin?
Uusi Sydänpuhetta -verkkokurssini rakkaudelliseen ja turvaa luovaan vuorovaikutukseen alkaa 15.6.. Jätä hyvästit sisäiselle kriitikollesi ja opi väistämään turvattoman kiintymystyylin karikot. Ennakkoale voimassa 5.6. asti!
Kuva / image: Fornasetti
