Palasin ihanalta transformaatioreissulta marraskuun lopussa. Sellaiselta, joka avaa sydäntä ja pistää hommelit syvillä leveleillä ihan uusiksi. Kotiin palattuani minulla oli tosi kirkas, selkeä, hiljainen rakkauden olo. Tunsin, että tarvitsen ja haluan aikaa olla enimmäkseen itsekseni. Se tarkoittaa, että suurimman osan ajasta jolloin en tee töitä, hengaan itseni kanssa. En puhu puhelimessa, en viestittele, enkä näe ketään muulloin kuin silloin, kun siltä oikeasti tuntuu. Se on ollut ihanaa, mahtavaa, uudistavaa, oivalluttavaa, uutta synnyttävää, luovaa muhistelua.
Samalla olen tullut niiin monesta aikansa kulahtaneesta ihmissuhdedynamiikastani tietoiseksi - ja valinnut irtautua niistä. Olen kuorinut näitä tiedostamisen sipuleita jo tosi pitkään, mutta usein jostakin aivan juurijutusta irtautuminen on pitkäkin prosessi.
Mitä olen löytänyt:
1. Olen usein vetänyt puoleeni / kokenut ihmissuhteissa, että minä olen "se vastuullinen"
Sellainen on ollut yksi elämäni ensimmäisistä ihmissuhderoolituksistani. Ei siksi, että kukaan olisi tietoisesti halunnut minulle sellaista, vaan ehkä juuri siksi että tietoisuutta on puuttunut. Ylivastuullisena olen työstänyt itseäni suunnilleen koko elämäni, tiedostan tunteitani, ilmaisen rehellisesti rajojani ja tarpeitani, olen rakentava, tuen ja tsemppaan. Alitajuinen uskomukseni on ollut, että toinen osapuoli ja hänen tarpeensa ovat tärkeämmät kuin minun. Jotta voin itse saada mitä tarvitsen, minä annan ensin itse, tai väistelen joitakin asioita, en vastuuta toista, en rajaa riittävästi. Varmasti tämän aika raskaan alitajuisen mekaniikkani takia olen välillä itsekin tehnyt aika rajuja vetäytymisiä tai rajanylityksiä. On myös aika ylimielistä olla "vastuullinen, joka tietää miten muidenkin pitäisi olla".
Eihän minun kanssani ole myöskään tarvinnut ottaa täyttä vastuuta tunteistaan, koska minä teen sen muidenkin puolesta. Loppujen lopuksi, koska a) jokin minussa on varhaisista vaiheistani uskonut olevansa vastuussa toisten hyvinvoinnista b) en usko (alitajuisesti) muiden olevan kykeneväisiä ottamaan vastuuta. Ei helevettiläinen. Tajusin, että tämä (tosi alitajuinen) uhrigeimi jatkuu niin kauan, kunnes minä lakkaan pelaamasta. Se tarkoittaa, että on aika entistä syvemmin ottaa vastuu itsestäni ja kuunnella sitä, mitä minä haluan ja tarvitsen.
Se tarkoittaa, että alan havaita entistäkin tarkemmin kohtia, joissa olen ottamassa enemmän kuin oman vastuuni tai ohjautumassa muiden tunteiden ja tarpeiden kautta enkä omieni. Ja sitä, että alan vastuuttaa muita sen sijaan että vain vetäydyn, ja katson, ketkä pysyvät kyydissä. Kaikkihan eivät toki pysy, ja silloin on varmasti hyvä niin.
Totaalisen vastuun ottaminen itsestäni ja uskallus yhä syvemmälle ”itsekkyyteen” eli oman elämäni elämiseen ja itseni jatkuvaan palauttamiseen siihen, mitä minä haluan, eikä mitä minulta halutaan on ainoa tapa mahdollistaa, että voin sydämen asioissa saada mitä haluan. JA: ihmissuhteet muuttuvat sitä läheisemmäksi, mitä rehellisempiä niissä ollaan.
Koska silloin en enää itse hylkää itseäni jotta minua ei hylättäisi, vaan astun kuskin paikalle. Eihän kukaan voi minua hylätä. Rakkaudettomuus voi kyllä sattua, mutta jos olen itse itselleni rakkaudellinen aikuinen ja toimin sen mukaan mikä minulle on hyväksi, en tule enää hylätyksi.
Ja, hello, jos en elä sen mukaan mitä haluan miten voin vastaanottaa sitä mitä haluan? Hästäk vetovoiman laki 2.0.
2. Yhä syvemmällä tasolla muistan: turha hakea rakkautta, hoivaa ja turvaa sieltä, mistä sitä ei ehdoitta ole tähänkään asti tullut
...Niin kauan, kun teen niin, ohjaudun voimattomuudestani ja haavoittuneesta pienestä lapsesta itsessäni. On niin inhimillistä hakata päätä karjalan mäntyyn: se on toiveikas lapsi meissä, joka ajattelee, että jos se turva ja hoiva ja tuki nyt tällä kertaa sieltä tulisi. Mutta nyt aikuisena on oma tehtävämme antaa sille pienelle itsessämme kaikkea, mitä hän jäi vaille, eikä enää ulkoistaa sitä. Heillekään, joiden olisi kuulunut tämä homma hanskata varhaisissa vaiheissamme.
Minulle tämä on tarkoittanut todella vapauttavaa irtipäästämistä, joka olisi ehkä pitänyt tehdä jo 20 vuotta sitten, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. (Ja huom. suhdedynamiikkojensa ydinten kaivelu on prosessi, joskus tajuamme silmänräpäyksessä ja muutos on jo siinä, toisinaan kivulloisista pätterneistä irtautuminen vie paljonkin aikaa, koska sisäisen turvan tarvitsee olla riittävän vahvistunut, jotta itsensä pystyy istuttamaan ihan uuteen rakkauden maastoon). Nyt aikuisena minussa on kaikki mahdollinen turva ja rakkaus olla itseni kanssa, mutta ei siitä voi tulla tietoiseksi niin kauan kun tekee kompromissia, ja hakee turvaa, hoivaa, nähdyksi tulemista ja hyväksyntää tavoilla jotka eivät tee itselle hyvää ja sieltä, mistä sitä ei voi saada.
En voi projisoida omaa hoivatuksi tulemisen tarvettani toisiin - enkä kantaa toisten projektioita / toivomuksia, kun mielin olla vastavuoroisissa, ei-läheisriippuvaisissa ihmissuhteissa. Se tarkoittaa näiden asioiden sanoittamista, näkyväksi tekemistä ja kuumottavien tunteiden kohtaamista. Silloin voimme tulla hoivatuksi myös toisten kanssa, mutta sälyttämättä vastuuta itsestämme toisille.
3. Omassa voimassani kompromissitta oleminen on näkyväksi tulemista kokonaisena itsenäni, joka mahdollistaa rakastetuksi tulemisen kokonaisena itsenäni
Ainoastaan silloin kun olen rehellinen kaikesta itsessäni - tunteistani, tarpeistani ja rajoistani - olen tosi itselleni. Ja vasta kun olen itse tosi itselleni, vedän puoleeni / luon ihmissuhteita, joissa on turvaa tulla rakastetuksi omana itsenään.
Minulle voimassani oleminen on tarkoittanut reissusta palattuani tiukahkoa, kompromissitonta rajaamista. Olen esimerkiksi ilmaissut ystävilleni, että tarvitsen omaa tilaa ja aikaa synnyttää ja luoda uutta, käydä transformaatiotani läpi ja levätä omissa oloissani. Aiemmin, jos olen aistinut esimerkiksi itseeni kohdistuvia toiveita ja odotuksia, olen lähtenyt esimerkiksi tapaamiseen tai pitänyt yhteyttä, vaikka minulle olisi ollut parempi tehdä jotain muuta.
Odotan ihmissuhteissani nykyään sitä - se on minun rajani - että myös muut valitsevat rakastaa itseään, avata omia haavojaan ja kohdata vastuullisesti uhrius-/riippuvuusjuttujaan. Minä en lähde enää kannattelemaan kenekään itsensä pienentämistä tai voimattomuuden fiiliksiä. Luomme elämämme itse. Meillä voi olla valtavan kipeitä ja vaikeita asioita, ja niitä saa surra, saa olla vihainen, saa käydä tunneskaalaansa läpi. Niissä saa tulla tuetuksi ja hädän hetkillä autetuksi - sisäistä vanhemmuutta on sekin, että oppii pyytämään toisilta apua ihan suoraan.
Minua itseäni kiinnostaa aina vain kysymys siitä, kuinka elämä voisi olla mahdollisimman ihanaa, kuinka rakkaudellisuus voisi olla elämässäni ja ihmissuhteissani ja asioissani ja työssäni täysin läsnä, ja ennen kaikkea: kuinka voin voimautua ja viisastua matkan kivuista ja kärvistelyistä. Jos joku ei valitse tätä samaa, en halua enää olla se jonka omat voimat valahtavat toisen voimattomuudesta, tai toisen tsemppaamisesta.
Läheisriippuvuudesta sydänvoimautumiseen eheytymisessä on kyse siitä, että kaikki pienuus, heikkous, haavoittuvuus, selviytymis- ja puolustuskeinot, uhrius ja angsti tulevat kohdatuksi omasta toimestamme (ja siihen saa ottaa apua vastaan). Kun opimme itse tuomaan turvaa ja rakkaudellisuutta kaikkeen haavoittuvaiseen avuttomuuteemme, löydämme suuremoisuutemme - vapaan, rakkaudellisen ja yhä kypsyvän henkilön itsessämme, joka uskaltaa olla oma itsensä, tavoitella unelmiaan ja toteuttaa itseään riippumatta tai syyttämättä.
Tukeminen ehdottomasti kuuluu ihmissuhteisiin, mutta olennaista on tukea toista tämän voimaantumisessa, ei kannatella tämän voimaantumattomuutta
4. Haavoista huolimatta on parasta aina vain rakastaa
Olen käynyt viime vuosina aikamoisia myrskyjä läpi ja ollut aika haavoilla. Mutta ei millään permanenttikynällä suherretuilla vaan sellaisilla, jotka ovat auttaneet minua näkemään selkeämmin läheisriippvuuden ja rakkauden eroa. Auttaneet luopumaan ja irtipäästämään sellaisesta, mikä ei tue kasvumatkaani rakkaudessa ja tyystin itsenäni olemista. Loppujen lopuksi sehän on vain hyvä.
Sydänaukisuus ei tarkoita kaikkiin sokkona luottamista, vaan itseensä luottamista
Ihanalla Havaijin-matkallani koin syvää sydänhoivaa ja tunsin, että on aika päästää sydämen ympärille muotoutuneista suojista irti. Paras tapa saada eheytystä haavoilleen on - ei ikuisesti haavojensa eheyttely, vaan rakastaminen. Elämässäni on uusia (ja vanhoja) rakkaita, joita saan rakastaa. On tärkeää uskaltaa myös heittäytyä, ottaa riskiä, avata uusia ovia - sekä omassa elämässään, että muiden ihmisten kanssa. Se mahdollistuu, kun rajaa selkeämmin: missä minun tarvitsee suojata itseäni tai valita etäisyyttä? Sydänaukisuus ei tarkoita kaikkiin sokkona luottamista, vaan itseensä luottamista.
5. Jos haluaa muutosta ja rakkaudellisuutta, on muutettava toimintaansa
...Juuri nyt se tarkoittaa minulle, että ensinnäkin teen juuri niin kuin tuntuu. Olen kertonut tarpeistani ja myös ottanut etäisyyttä siellä missä olen kokenut, ettei minua kuulla tai minne tarpeeni eivät mahdu. En enää yhtään käy vääntämään ja kääntämään, yritä saada ääntäni kuulluksi. Siellä missä voi tulla kuulluksi ja nähdyksi, se tapahtuu oikeasti ilman ponnistelua ja kärvistelyä.
Olen ottanut etäisyyttä sieltä missä tuntuu, että ihmissuhteessa jokin vähän viiraa. Kun ottaa sellaisen ystävällisen vastuun itsestään, ei tarvitse syyttää toista (tai itseään) tai olla katkera. Voi vain neutraalisti todeta, että tältä musta tuntuu eikä se tarkoita, että kenessäkään on vikaa. Asioiden ei tarvitse olla toisin eikä minun tarvitse mennä mutkalle. Olen mieluummin itsekseni kuin teen enää yhtään kompromissia.
Olen itseni kanssa tosi paljon; hoivaan erinäisiä menneitä / uudelleen aktivoituneita yksinäisyyden / hylätyksi tulemisen haavojani ihan vain itseni kanssa olemalla: antamalla itselleni kaikkea sitä huomiota, turvaa, lämpöä, hoivaa ja tunnetasolla läsnäolemista mitä olisin joskus tarvinnut enkä saanut. Se tuntuu ihanan mahtavalta. Toki olen tehnyt sitä vuosikaudet, mutta nyt on ihan turbo päällä 😀
Koska valitsen olla omassa voimassani ja omistaa kaiken itsessäni, minun tarvitsee eri tilanteissa harjoitella esimerkiksi sitä, etten pyytele itseäni anteeksi. Se on vaikeaa esimerkiksi konfliktissa. Voin pyytää anteeksi tapaani ilmaista asiaa, mutta totuuttani minun ei tarvitse pyytää anteeksi. Ja totuus - se koskee aina ainoastaan minua, ei muita ihmisiä. Rakkaudellisessa kommunikaatiossa on olennaista puhua itsestään, omista tunteistaan ja kokemuksestaan. Jos toinen pystyy kuulemaan, jättämään defenssinsä ja hiffaamaan - ihan mieletöntä: silloin tulen minuna nähdyksi. Jos ei - se taas on olennaista informaatiota siitä, miten lähellä haluan tätä ihmistä olla. Tällaisia rajanvetoja olen käynyt läpi ja kuulostellut.
Ja tämä kaikki suhteiden uudelleen arvioiminen on sellaista, mitä jokaisen meidän olisi kenties aivan erinomaista tehdä välillä. Jos haluaa elää vastavuoroisissa, rakkaudellisissa ihmissuhteissa ja tulla rakastetuksi omana itsenään, sitä tarvitsee todella opetella antamaan myös itselleen. Inventaario omista suhdedynamiikoista - sydämen salapoliisityö - ja uuden toiminnan opettelu ovat ihan olennaisia juttuja, jos haluaa elää rakkaudellisissa ihmissuhteissa. Voimme saada ihan juuri sitä mitä sydän halajaa, mutta siitä tarvitsee ottaa vastuu niin, että antaa itselleen eikä odota, että se tulee ensin ulkopuoleltaan. Tässä hommelissa on energeettinen toimintajärjestys.
Kun tiedostaa ihmissuhteidensa juuridynamiikkoja, niitä voi vapauttaa ja muuttaa. Siihen asti usein projisoimme sisäiset dynamiikkamme muihin ja pyöritämme samoja, tuttuja kuvioita uudelleen ja uudelleen. Surkuhupaisaa siinä on, ettemme voi oikein silloin kohdata toisiakaan ihan sellaisina kuin he ovat, vaan katselemme heitä haavarilliemme kautta. Kun vahvistamme sisäistä turvaa ja hoivaa, voimme opetella luopumaan vanhoista mekaniikoista.
Olen valinnut, että haluan elää ihmissuhteissa, joissa saamme rakastaa ja tulla rakastetuksi tällaisina keskeneräisinä, itsestään vastuun ja itseään rakastavina, opettelevaisina pörhelöinä. Olla kokonainen itsemme, avautua ihanille potentiaaleillemme ja toteuttaa unelmiamme. Se on tuonut elämääni uusia ihmissuhteita joissa läheisyys on läheisempää: on syvää rehellisyyttä, haavoittuvaista näkyväksi tulemista epävarmuuksiensa, rajojensa ja kokonaisuuteensa kanssa. Halua kasvaa yhdessä ja erikseen, halua nähdä toinen ja itsensä hyväntahtoisin rakkauden silmin. Ei sen kautta mitä rakkaudellisuutta toinen voi minulle antaa vaan sen kautta, mitä rakkaudellisuus itseämme kohtaan tässä välillämme voi olla.
En voisi parempaa kuvitella.
Ei kommentteja.