Miten usein luulemme, että meidän täytyy osata jotenkin täydellisesti eheytyä ja suorittaa itsestämme rakastettavampi versio, jotta ihmissuhteemme voisivat vihdoin "onnistua"! Mutta mitä jos eheytyminen onkin sitä, että haavojaan oppii hyväksymään ja tunnistamaan ilman, että täysin ohjautuu niiden kautta - esimerkiksi valitsemalla aina uudestaan itselleen epäsopivia kumppaneita? Rakkaudellisuus ja eheytyminen ei ole sitä, että itsensä pitää pörhistää johonkin ihmeelliseen säkenöintiin vaan sitä, että opit sallimaan itsesi olla juuri missä kulloinkin olet: sydänmuussissa, surussa, huonoissa viboissa. Silloin niille ei tarvitse niin paljon hoivaajaa ja validointia ulkopuoleltaan. Alkaakin kypsyä aikuiseksi, joka ei tarvitse pelastajaa vaan tasavertaisia kumppaneita.

Sallimisen / hyväksymisen energia itsessään on se minkä kautta vedät puoleesi. Jos et salli runttuenergioitasi vaan vastustat itseäsi ja ajattelet, että sinun PITÄISI olla iloisempi ja hyvinvoiva voidaksesi vastaanottaa rakkautta, vedät puoleesi hommeleita sen uskomuksen mukaisesti, eli runttaavasti.

Näethän eron? Pointti ei ole, että et olisi ihminen joka on välillä luonnollisesti ihan hajalla vaan että et niin kovin vastustaisi omaa inhimillisyyttäsi. Rakkaudellisuus itseä kohtaan on myös ja nähdäkseni ennen kaikkea sitä, että saat olla kokonainen, saat kannatella ja hyväksyä sitä kaikkea mikä ei tunnu hyvältä. Ja sen rakkaudellisuuden myötä vedät puoleesi lisää rakkaudellisuutta.

Meillä voi myös olla haavoja ja traumoja, jotka eivät ikään kuin "parane" koskaan, mutta suhde niihin muuttuu tyystin. On ihan jäätävän rakkauselämää himmaava uskomus (usein alitajuinen), että oman reissun kivut ikään kuin deletoituvat ja niiden kuuluisi deletoitua SITTEN KUN tulee joku joka tajuaa minua täydellisesti ja rakastaa minua ihanasti tai kun saavutan sitä tai tätä. Mutta ei meidän tarvitse saada "lohtua" haavoillemme. Vaan tasavertaista, rakkaudellista kumppanuutta jonka kautta voimme myös luoda itseämme uudelleen, irtautua menneisyytemme hutusta eikä olla aina vain sen määrittämä.

Uskoin itse alitajuisesti pitkään, että tarvitsen kumppanin a) hoivaamaan vaille jääneitä tarpeitani b) validoimaan sydänjuttujani ja sieluani c) lähestyin hommelia siis puutteen eikä täysinäisyyden tilasta. Ymmärrän itseäni todella hyvin, koska jotkut traumoistani ovat aika diippejä.

Näinä päivinä näen näin: en halua perustaa yhtäkään ihmissuhdettani menneisyyteni pohjalle: "koska on ollut näin synkkiä asioita, soisin niille nyt vastapainoa". No way. Vaikkakin, been there, done that. Olen totaalisesti (tietämättäni) etsinyt ihmissuhteissani isää ja äitiä - ja myös sen vuoksi toistanut itselleni tosi hankalia kuvioita. Olen tavoitellut eri lopputulosta samoin vanhoin keinoin saman tyyppisistä dynamiikoista - mutta ei silloin mikään voi muuttua. Kun olen alkanut muuttaa omaa toimintaani, olen voinut alkaa kokea uutta.

 

Minulla on kokonainen oma reissuni, ja sen myötä olen myös tullut kokonaiseksi, kotiin itseeni. Kuten kaikilla, myös minulla on joitakin haavoja, jotka kenties muistuttelevat itseään elämässäni aika ajoin. Mutta en minä vanhojen haavojen kautta halua elää enkä pari- tai ihmissuhtautua. Haluan suhtautua sen kautta, että rakastan itseäni ja reissuani juuri tällaisena kuin se on ollut. Olen aina ollut täysin rakastettava, eikä minun tarvitse saada lääkettä haavoilleni. Silti korjaavat kokemukset eheyttävät ihan valtavasti.

Kannattelen kuitenkin itse itseäni sisäisessä vanhemmuudessa; minulla on itselleni yllin kyllin turvaa ja rakkautta. Se on muuttanut elämäni ihmissuhteet rakkaudellisiksi ja turvallisiksi paikoiksi opetella läheisriippuvuudesta eheytymistä, syvää läheisyyttä ja kokonaisena itsenäni olemista. Tietysti, koska tarjoan sitä ensin itse itselleni.

Se EI tarkoita, etten koskaan koe vaikeita fiilareita ja tipahtele haavoihini - tietenkään - mutta se tarkoittaa, etten tarvitse ketään fiksaamaan itseäni. Haluan lähteä siitä, että toisten ihmisten kanssa voi myös olla kokonaista: rakkautta, iloa, riehakasta, hauskaa, syvää, seksikästä, onnellista (ja haasteet saavat kuulua siihen), elämän kaikkia sävyjä ja tunteita. Haavat saavat kulkea siellä mukana ja eheytyä omassa tahdissaan, mutta en tarvitse suhteita jotta menneet arvottomuuden kokemukseni "kumoutuisivat".

Tämän löytäminen on itselleni pitkän reissun tulosta, erillistymisen matkaa. Minusta on tullut kokonainen, aikuinen ihminen joka ei tarvitse validaatiota tai turvaa ulkopuoleltaan - mutta / ja miksi ihmeessä siis enää valitsisin kumppanuuksia tai ystävyyksiä, jossa ei ole turvallista olla tai jossa ei saa tulla kannustetuksi ja nähdyksi? Rakkaus ei tarkoita, että haavat ja vaikeat jutut katoavat vaan sitä, ettei tarvitse niiltä pelastajaa. Silloin saa elellä ihan uudenlaisissa ihmissuhteissa - ja se on ihmeellisen ihanaa. (Lähelle-rakkkausverkkokurssillani saa opetella, miten).

Kuva: Unsplash

Lähelle-ihmissuhdekurssini käytössäsi koko kesän, pääset lukemaan lisää + ilmoittautumaan mukaan TÄÄLTÄ.