Muistan oikein hyvin ne (pitkät) ajat elämästäni, jolloin kaipasin, toivoin ja odotin rakkautta jonkun ihanan kanssa. Voi luojan pyssyt, kunpa olisin tiennyt mitä tiedän nyt: kun alkaa ottaa koppia itsensä kohtaamisesta, hoivaamisesta, itselle ihanaan ja kiinnostavaan keskittymisestä ja rajaamisesta, ei sulje luukkuja pienemmälle ja kapua johonkin entistä yksinäisempään norsunluutorniin VAAN TULEE HITSIN VASTAANOTTAVAISEKSI. Alkaa resosonoida hoivan, rakkauden ja ilon taajuudella, jolloin LUONNOLLISESTI vetää puoleensa rakkauden ja hoivan ja ilon taajuuksia - eli myös siihen virittyneitä toisia ihmisiä.

Rakkauden ja hoivan ja ilon taajuudella väräjöiminen ei tarkoita mitään positiivista ajattelua ja ilovalokiitosta tai sitä, ettei saisi olla hajalla ja kaivata, vaan sisäistä vanhemmuutta. Omien tunteiden ja tarpeiden hahmottamaan oppimista, tunteidensa viestien ymmärtämistä, niistä kopin ottamista, rajojen ja sisäisen turvan opettelua ja ennen kaikkea (varsinkin jos kaikki tuo edellämainittu alkoi kuulostaa kuumottavan työläältä) ITSENSÄ HYVÄNÄ PITÄMISTÄ. Ja vitsilänen, sitä voi OPPIA. Se ei ole mitään salatiedettä, eikä mitenkään erityisen vaikeaa! Tarvitaan halu kokea enemmän rakkautta ja omaa vastuullisuutta. Lempeää peilausta ja tietoa, jotka siivittävät oivalluksiin.

On vaikeaa vetää puoleensa rakkautta, jos ei mätsää siihen. Jos venailee rakkautta, mutta ei ryhdy itselleen rakkaudelliseksi kohtaajaksi, ei mätsää rakkausviboihin

On vaikeaa vetää puoleensa rakkautta, jos ei mätsää siihen. Jos venailee rakkautta, mutta ei ryhdy itselleen rakkaudelliseksi kohtaajaksi, ei voi mätsätä rakkausviboihin. Voi vetää puoleensa ihmissuhteita, mutta jotta niissä olisi mukana oikeaa, syvää kohtaamista, sitä tarvitsee tarjota itse itselleen. Se ei tarkoita, että pitää olla ehyt, super-rakkaudellinen ja ettei saisi olla epävarmuuksia ja haavoja vaan sitä, että hiffaa: mun omassa elämässä on rakkaudellisuutta, koska tarjoan sitä ITSE ITSELLENI. Ja voilà sitten sitä rakkaudellisuutta ei voi olla ilmaantumatta muualtakin.

Mutta se kuumottava juttu on tämä: usein alitajuisesti väistämme rakkautta ja läheisyyttä ja pysyttelemme selviytymispoteroissamme (täysin tiedostamattamme, koska kyllähän me mielessämme haluamme rakkautta), jos olemme kokeneet rakkauden haavoittavaksi ja läheisyyden kuumottavaksi - tai emme ole tulleet arvostetuiksi ja nähdyiksi sellaisena kuin olemme. Näin on tosi tosi monen kohdalla - ja kuten sanottua, been there, done that.

Aikuisuudessa upeaa on se, että saa uuden tsäänssin vanhemmoida itseään uudelleen ja eheyttää sitä, mitä vaille on jäänyt ja mikä on mennyt metsikköön. Ankeaa aikuisuudessa on se, etteivät ne aikanaan täyttymättömät nähdyksi, arvostetuksi omana itsenään ja kohdatuksi ja yhteenkuuluvaksi tulemisen tarpeet täyty ennen kuin niitä alkaa tarjota itselleen (esimerkiksi auttajan - vaikkapa minun - avulla). Jos emme tähän suostu, emme toisin sanoen suostu kypsymään erillisiksi aikuisiksi - ja rakkauden vastaanottajiksi, lähelle tulijoiksi.

Meillä usein on alitajuista uskomusta, että jos alamme ottaa enemmän koppia itsestämme ja viihtymään laiffissamme paremmin, se tekee meistä entistä yksinäisempiä ja jollain huonolla tavalla riippumattomia

Mielestäni tästä puhutaan edelleen jäätävän vähän - ehkä siksi, että elämme niin läpeensä läheisriippuvaisessa, arvottomuuden lonkeroihin kietoutuneessa kulttuurissa, että se on vähän sokea piste. (Juu, läheisriippuvuus ei ole vain toisiin takertumista vaan myös yksinäinen pärjääjä on läheisriippuvainen - tästä kaikesta uudessa kirjassani lisää. Ja sitä seuraava kirjani kertoo läheisriippuvuudesta eheytymisestä ja lähelle itseä ja toisia syvästi aidosti tulemisesta - eli tiedossa on ihmissuhdekirja, olen siitä jo ihan tulessa.) Kulttuurimme tuottaa niin vähän mallia erillisestä, rakkaudellisesta aikuisuudesta, että ei mikään ihme, jos olemme vähän pihalla. Eikä se mikään rikos ole, eikä varsinkaan mitään huonoutta. Mutta rakkauden tie on olemassa. 

Pointtini tässä kaikessa: meillä usein on alitajuista uskomusta, että jos alamme ottaa koppia itsestämme enemmän ja viihtymään laiffissamme paremmin, se tekee meistä entistä yksinäisempiä ja jollain huonolla tavalla riippumattomia. Se on juuri se vinoutunut käsitys intiimiydestä, rakkaudellisuudesta ja läheisyydestä, joka tuottaa tuollaista kollektiivista kummajengaa.

Läheisriippuvuus tuottaa meissä alitajuisesti sitä oloa, että vain toisten kautta mä saan tarpeeni vihdoin täytettyä - vaikka ideaalitilanteessa opimme jo varhaisissa vaiheissamme, että tunteemme ja tarpeemme ovat ok, jolloin opimme tunnistamaan ja ottamaan vastuuta niistä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että osaamme ja uskallamme sanoa joo ja ei sen mukaan kuin tuntuu. Ja pyytää apua. Ja luotetaan itseemme. Ja tunnemme olevamme kaiken hyvän arvoisia.

Se, millainen suhde meillä on itseemme, ei vain tapahdu meille aikuisille ihmisille. Me saamme aikuisina VALITA arvomme itse - eikä se ole mitään yläpilviteoriaa vaan ERITTÄIN KÄYTÄNNÖNLÄHEISTÄ ASIAA 

Mutta harva meistä on tällaista ideaaliherkkua saanut kokea, joten se tarve-osa (rakkauden, kuulumisen, nähdyksi ja hoivatuksi tulemisen) jumiutuu luuloon, että niiden saaminen on muista kiinni. Ei se ole - sittenhän me vasta niitä osaamme vastaanottaa toisilta, kun alamme vähän oppia itsemme kanssa. JA SIIHEN SAA OTTAA APUA VASTAAN!!! Kuten sanon jo  Sydänjuttu-kirjassani: se, millainen suhde meillä on itseemme, ei vain tapahdu meille aikuisille ihmisille. Me saamme valita itse ja ikään kuin luoda itsemme uudelleen. Silloin irtaudumme himmaavasta häpeästä, turvattomuudesta, arvottomuudesta, toksisesta syyllisyydestä, jumittavasta riippuvuudesta, defensseistä ja selviytymiskeinoista. Eikä se ole mitään salatiedettä.

Jos haluat lempeyttää ja voimauttaa oloasi, rakastettu verkkokurssini Olet parasta, mitä sinulle on tapahtunut on juuri sitä varten. Ei mitään suorittamista vaan ihanaa voimautumista. Alla olevasta linkistä pääset lukemaan lisää ja mukaan. (Ehdit  superhyvin mukaan, aikaa on elokuun loppuun ja kurssia saa käydä omassa tahdissaan).

Kurssin esittelysivulle TÄÄLTÄ

Lempeää kesää!