Suru on ollut itselleni (ja on välillä vieläkin) haastava tunne, koska olen ollut niin paljon surussa yksin ja turvaton varhaisissa vaiheissani. Surun tunteen päälle kertyy usein muita tunteita "suojaamaan", ja sinne laskeutuminen tapahtuu vasta kun elämässä on turvaa riittävästi. Laskeutumisella tarkoitan sitä, että hiljenee kehoonsa tuntemaan surua, sen syviä aaltoja. On vain paikallaan (se ei tarkoita, ettei tekisi mitään vaan sitä, ettei pyri surusta poispäin). ⁠

Surun ydintarkoitus eli tarve josta se viestii, on yhteyden syventyminen itseen ja toisiin, sydämen avautuminen. Joskus kun olemme ihan murskana, valo pääsee uusin tavoin säröistä sisään, kun sydämen ympäriltä suojamekanismit ovat surun myötä romahtaneet.

Surun yksi tarkoitus myös on auttaa kasvamaan - joskus nähdä asiat sellaisina kuin ne ihan todella ovat, ilman suojamekansimeja, ja kasvaa uuteen. Surun kohtaaminen kysyy paljon myötätuntoa ja rohkeutta ottaa vastuu omasta elämästä

Jos suru pitkittyy eli sen kohtaaminen ja kannattelu omassa itsessä on vaikeaa, kannattaa ehdottomasti ottaa lempeää, turvallista ulkopuolista apua vastaan. Surun tunnetta voi oppia tunnistamaan, sietämään ja kannattelemaan - ja päästämään irti.

Kun suruprosessin saa kokea voimauttavasti, seuraa aina syvempää yhteyttä ja sydänaukisuutta. Silloin, kun suru jää vähän kohtaamattomana majailemaan sydämeemme, se alkaa masistaa, katkeruuttaa ja lannistaa. Silloin suru on jäänyt jumiin eikä sen alla oleva yhteyden tarve ja mahdollisuus tule kuulluksi. Suru on mitä paradoksaalisin tunne: se syntyy siellä missä joudumme jostakin tärkeästä etäämmälle tai eroon, ja samalla se on kutsu lähemmäs sellaista, mitä lähellä voi olla mistään riippumatta: omaa sydäntä.

Suru on mitä suurin parantaja ja sisäisen rakkauden / vanhemmuuden / itsearvostuksen opettaja. Monesti itseään terapeuttisesti kohdatessaan joutuukin kohtaamattoman surun kanssa nokakkain: esiin alkaa nousta selkeys kaikesta siitä, mitä vaille on (varhaisissa vaiheissaan) jäänyt. Kun sen kanssa uskaltaa terapeuttisessa seurassa olla, alkaa tapahtua erillistymistä ja voimautumista: voinkin itse oppia antamaan itselleni rakkaudellisesti kaikkea mitä olisin tarvinnut ja mitä tarvitsen nyt. 

Elämä tarjoaa tilaisuuksia: se tuo kohtia, joissa saa uusia mahdollisuuksia kohdata aiemmin kohtaamatonta. On ihan tyypillistä, että meillä on ydinkipuja ja -haavoja, jotka nousevat uudestaan pintaan kiperien elämänkokemusten myötä. ⁠Kun on turvaa ja tilaa luopua, avautuu sydänaukisemmin myös sille realismille, että elämä ei jatku ikuisesti tässä ihmismuodossa, tai että lopulta kaikki päättyy tai muuttaa muotoaan. Surun ihmeellinen lahja on tulla yhä syvemmin yhteyteen, läsnoloon, kiitollisuuteen, elämän kauneuden syvään kokemukseen. ⁠

On ihan okei olla surullinen, pettynyt ja harmissaan myös ihan minimaalisista asioista. Saa lohduttaa lasta itsessään - hänhän vallan hilpistyy, kun tunnetta ei selitetä, aikuistella, ryhdistellä tai henkistellä sivuun. Ja voisiko ollakin niin, että joskus petymme ja sureskelemme miniasioista ihan vain siksi, että jokin sisällämme kaipaa SYVEMPÄÄ YHTEYTTÄ itseemme, läsnäoloa ja herkistymistä? ⁠

⁠
Kun kuulemme itseämme emmekä ala hyssyttelemään, järkeilemään ja reipastelemaan, yhteys ja ilo automaattisesti syvenevät - omassa tahdissaan

Itsensä kuulemiseen riittää ihan minipysähtyminen, tunteen tunnistaminen ja itselleen sanoittaminen. Sitten voi silitellä itseään, että joo mä kuulen sua beibi. Surua ja pettymystä ei siis välttämättä tarvitse itkupotkuraivaroida läheisilleen (ja joskus sitäkin, miksi ei).
⁠
Surun kohtaamisen opetteleminen on haastavaa, jos lapsena ei ole saanut olla surullinen. Mutta aikuisena voi olla lohdullista tietää, että surun tarkoitus on tuoda takaisin yhteyteen. Surusta seuraa vapautumista, helpotusta, iloa ja läsnäoloa, kun se tulee kohdatuksi. (Ajattele lapsia, hehän ovat surusylittelyn ja -kohtaamisen jälkeen kotvan päästä yleensä jo aivan titti-dii -meiningeissä, koska on ollut kohtaamista ja yhteyden syvenemistä).

Surun kohtaaminen on prosessi, eikä sit voi suorittaa. Se on monesti kaikkein vaikeinta meille suorittamaan tottuneille, maskuliinisella energialla eteenpäin pyyhältäville - eli meille, joiden defenssi on pyrkiä luomaan itsellemme turvaa (alitajuisen) kontrollin kautta. Surun kohtaamisen prosessi lopulta eheyttää ja parantaa, koska se kutsuu sydämen avautumiseen, olemiseen, hellittämiseen, luopumiseen, takaisin syliin 

Omien tunteiden ja tarpeiden tunnistamisessa ja sisäisen turvan vahvistamisessa pääset alkuun myös rakastetulla verkkokurssillani Olet parasta mitä sinulle on tapahtunut. Sitä saa käydä omaan tahtiin kesän ajan kesäkuun ensimmäisestä päivästä (aloittaa voit myöhemminkin) elokuun loppuun. Rakkaasti tervetuloa mukaan, kurssin esittely- ja ilmoittautumissivun löydät TÄÄLTÄ).

 

Kuva: Unsplash Cole Keister