Mulla on meneillään erään sortin elämänmuutos. Ei sellainen hallittu ja selkeä a:sta b:hen vaan räpelöivä, epäröivä, sielun selkeä, pelkoa nostattava, suruja möyhivä ja pihalla oleva. Välillä käyn ihan ylikierroksilla ja välillä olen sairaan väsynyt. Välillä lenkkeilen ihan fiiliksissä tunnin, välillä haluan vaan pötköttää peiton alla, nakertaa taateleita ja katsoa ihan mitä tahansa sarjaa joka ei ole ihan pöljä. Luulen, että mulla on kiire vaikka ei olekaan, enkä osaa rauhoittua. Paitsi sitten, kun erittäin tietoisesti rauhoitan itseäni. Silti sydän hyppii jotain ekstrakierroksia.
Yksi parhaista asioista joita olen tehnyt itseni hyväksi viime aikoina on, että aloitin ratsastuksen uudelleen; rakastan sitä, se tuottaa syvää iloa - ja tukee prosesseissani irrottamalla ihan kokonaan aina vähäksi aikaa siitä mitä on meneillään. Saan siitä voimaa ja riemua.
Olin maanantaina osteopaatilla, josta lähdin ilomielin. Mulla on aivan huippuvelho-jeesaaja, joka nostattelee kaikenlaisia diippejä juttuja kehostani vapauteen (sitä on kyllä tehty jo viimeiset yli 20 vuotta, mutta whatever). Juuri kun olin tullut työhuoneelleni päivän ensimmäistä asiakastani vastaanottamaan osteopaatti soitti, että olen lähtenyt hänen luotaan väärät kengät jalassa. Itkunauruhymiö! Kommenteerasin hänelle, että no siinäpä stressileveleiden ja jonkin sortin maadoittumattomuuden kiteymä.
Oikeat kengät pääsivät oikeisiin jalkoihin lopulta. Mutta ehkä siinä on hyvä symboliikka: yritän mennä buutseissa jotka sopivat mulle ja osaan niillä vallan hyvin steppailla, mutta eivät ne kuitenkaan ole oikeat itselleni. Sellaisessa muutoksessa olen. Sielu on jo kovaa vauhtia menossa uusiin juttuihin, mutta kaikenlaista kinnausta on pinnassa. Pelkoja ja ties mitä psyykkisiä, alitajuisia kikkakekkalointeja, ettei mun vaan tarvitsisi kasvaa siihen uuteen näissä ihmisverkkareissa, ottaa riskejä ja vedellä epämukavuusalueille ihan kybällä. Rymyän vanhoissa tutuissa tunnemaastoissa, koska sielu kuulee jo mitä on tulossa ja sellainen hyvä pelottaa.
On helpompi pelätä, että kaikki menee pieleen koska siihen voi varautua kuin siihen, että moni asia menee sairaan ihanasti koska se on niin uutta ettei siihen osaa varautua. Enkä nyt tarkoita että tiedän mitä tulee tapahtumaan. Tiedän vain sen, että aina kun seuraan sieluni kutsua, se vie mua oikeisiin juttuihin.
Jos meinaan alkaa junnata sydänkutkutusteni kanssa eteenpäinmenemisessä, sielu / elämä jeesaa. Monet sellaiset mukavuusalueet, joihin aiemmin olen voinut nojata (vaikka taloudellisesti) alkavat vähän köhiä ja tyrehdellä. Se on mulle aina selkeä merkki siitä, että virtaukseni on nyt jossain muualla ja on syytä kuunnella syvästi ja intuitiivisesti mihin oma huomio, aika ja energia ois hyvä keskittää. Se ei siis ole merkki siitä, että on syytä heitellä tuhkaa päälleen ja parkua, ettei mikään onnistu ja kaikki menee pieleen eikä musta ole tähän. Siis totta kai teen myös sitä, mutta vain hetkellisesti koska sydämessäni tiedän paremmin.
Me ollaan kollektiivisesti menetetty vähän otettamme vanhoihin viisauksiin, jossa elämä nähdään syklisenä siirtymäriitteineen ja initiaatioineen. Mulla on meneillään initiaatio, joka välillä tuntuu kaoottiselta (vaikka ulkoisesti kaikki on ihan jees). Vanha ei enää istu vaan on jotenkin "sylkäisemässä" mut ulos, eikä uusikaan ole vielä hahmottunut. Tällaista koin myös esimerkiksi silloin, kun olin hyppäämässä aiemmasta ammatistani tähän uuteen. Sekavaa ämpyilyä, sielun voimakasta kutsua, tunneprosessia ja tuntematonta.
En voisi olla enemmän kiitollinen, että mulla on taitoa olla tunteideni kanssa, kykyä kuulla niiden syvempiä viestejä ja alla olevia tarpeita, koska muuten ois haastavaa navigoida eteenpäin. Saattaisin alkaa kertoa itselleni tarinaa, että pelko tarkoittaa ettei tästä oikeasti voi tulla mitään, tai en uskaltaisi ollenkaan olla siihen yhteydessä, jolloin en ollenkaan uskaltaisi kuulla sydänkutsujani.
Ymmärrän, että syvä suru on irtautumista vanhasta, sitä että tiedän, etten voi ottaa uuteen kaikkea mukaani. En odota itseltäni mitään megaselkeyttä, annan vain itseni tuntea näitä tunteita ja opettelen lempeästi kutsumaan itseäni vanhasta tutustua yksinpärjäämisen ja paahtamisen selviytymiskeinoista kohti liittymistä, avun pyytämistä, tukea, ystävyyttä ja rakkautta. Tiedän, että parasta mitä voin tehdä on auttaa itseäni relaamaan. Kuulostelemaan, mitä askeleita on hyvä ottaa.
Olen tosi hyvä puskemaan itseäni ja vaatimaan itseltäni kaikenlaista, mutta eihän mikään oikeasti sillä tavalla virtaa. Kun hoivaa itseään lempeästi, avautuu avulle ja tuelle, päästelee irti (joka saa siis olla prosessi), myös ihan oikeita juttuja tulee kohdalle. Taikapölyjuttujakin. Niille tarvitsee tehdä tilaa. Ja se tila syntyy just myös omia tunteita kannattelemalla ja purkamalla niin, ettei ota tunteitaan aivan kirjaimellisesti. Ja niin että oppii lukemaan tunteitaan elämän isossa kuvassa.
Se tarkoittaa, että jos on rakastunut oikeasti hyvään ja turvalliseen tyyppiin ei luule, että ahdistus merkitsee, että kaikki on pielessä. Jos kokee iloa ja ihanuutta ei luule, että esiin pukkaavat pelot ja surut on huono juttu ja on tehnyt jotain väärin. Jos on muutoksessa tai käsitellyt asioita paljonkin ei luule, että kaaos tai pelko tai ahdistus on merkki siitä, ettei homma ole menossa eteenpäin. Jos tuntee kiukkua oppiikin kuulemaan, mihin sen energialatinki on nyt oikeasti tarkoitettu ja osaa ohjata sitä hyvinvoinnin hyväksi.
Ihan suoraan sanottuna: ilman tunnetaitoja räpelöisin menemään ihan hukassa, enkä olisi pystynyt luomaan / kokemaan niin ihania, mahtavia ihmissuhteita kuin mulla nyt on. Ilman yhteyttä pelkoon ja suruun en uskaltaisi kulkea kohti isoja unelmiani. Siispä: rakkaasti tervetuloa Sydänvoimassa-
Yksi mun ihana asiakkaani eilen sanoi, kun on vihdoin työskenneltyämme päässyt suremattomaan suruun (joka eittämättä tulee vapauttamaan häntä lähemmäs rakkautta itsessään ja uudessa parisuhteessaan), että ihan hirveää, ettei tätä tunneymmärrystä ole paljon missään vielä. Ei ymmärretä masennusta ja ahdistusta vaan syötetään lääkkeitä (jotka TODELLAKIN ovat ihan paikallaan välillä), vaikka kenties kaikkein eniten me tarvittaisiin kohtaamista, rakkaudellisuutta ja turvaa jotta opittaisiin ihan vaan tuntemaan tunteitamme ilman, että niiden kanssa pitää jotenkin yksin peitellen ja sivuutellen pärjäillä. Siinä jää elämisen virtaukset sitten pikkuisen vähemmälle.
Ei kommentteja.